maanantai 15. elokuuta 2016

Moskovasta merelle


Alkuasukasmies pähkäili lähtöä ainakin kuukauden: milloin lähteä, missä pysähtyä, mitä nähdä. Ja tämän aivoriihen ansiosta eräs perhefarmari kaasutti MKADilta tielle M4 lauantai aamuna tasan kello neljä. Moskovassa voi olla aina varma yhdestä asiasta- jokaisen hyvän idean saa yhtä aikaa parituhatta muutakin, ja niin oli tapahtunut nytkin. M4 sylki eteenpäin kiivasta tahtia moskovalaisia etelään, satoja, tuhansia kiireisiä, stressaantuneita autolastillisia, pullollaan lihaa valmiina Krasnodarskiyi Krain aurinkogrilliin.

Ohi kiiruhti ensin kärkkäitä maissipeltoja, sitten miljoonia auringonkukkia, jotka käänsivät päätään aina valon muuttaessa suuntaa. Hikisiä ruuhkia muutaman kaupungin läpi ja Alkuasukasmiehen hellästi navigoimat ohitustiet perunapeltojen keskeltä (eikös olekin kiva laittaa neliveto kunnon testiin!!). Herkät, Moskovaa ympäröivät aamuneljän vilvoittavat usvat olivat iltapäivään mennessä muuttuneet lähes 40 asteen paahteeksi, akaasioiksi ja sypresseiksi, kun Pohjoisen Vaimon perhe pysähtyi yhdeksänsadan kilometrin taivalluksen jälkeen ensimmäiseen yöpysäkkiinsä. Tievarsimotelli oli täydellinen, ilmanvaihto toimi, ja koko yön Pohjoisen Vaimo kuunteli levottoman moottoritien huminaa ikkunoiden ja seinien läpi. Hän väisteli rekkajonoja, kaasutti oikeassa paikassa, huomasi pietarilaisten ajavan hitaammin kuin moskovalaisten, paikallisten taas madellessa pitkin teitä. Kello kuudelta, tunti huminan hiljenemisen jälkeen he pakkasivat autonsa uudelleen ja lähtivät eteenpäin. Jalka kaasulle.

Kumpareinen maisema vauhditti heitä eteenpäin, mutta Rostov osoittautui vaikeaksi ohittaa. Milloin oli tietöitä, milloin taas niistä aiheutuneita kolareita. Kukaan ei tainnut kuulla tänne asti, kun maan päämies antoi noottia teiden korjaamisesta ruuhkaisimpaan loma-aikaan. Päivämatka oli puolet vähemmän kuin ensimmäisenä päivänä vaikka siihen tuhrautuikin yhtä paljon aikaa. Iltapäivällä perhefarmari pysäköi lastinsa viimeseen yöpysäkkiin ennen merenrantaa- unenomaisen kuumaan paikkaan, missä riisipellot jatkuivat horisonttiin asti, missä kaksi palloa jäätelöä maksoi kuusikymmentä ruplaa, ja missä blinin tilatessaan saikin ripulin.


Kolmantena päivänä jäi ihasteltavaksi vain hurmaavat merta kohden halkovat maantiet ja viiniköynnösten sotilaalliset rivit. (Ihan vain pikkumatka ja sitten ollaan jo uimassa pojat!). DJ Alkuasukasmies laittoi pelkääjän paikalta vielä yhden hitin soimaan, katsoi kuskiaan hellän ihailevasti- "Minä olen sitten niin ylpeä sinusta. Tuo ihana nainen vei meidät Gelendzhikiin"

(toim huom. Video saattaa olla haastavaa katsottavaa esteetikoille ;)










maanantai 25. heinäkuuta 2016

Raivoava nainen

Voi sitä autuutta, laineiden liplatusta ja tuntien hippaleikkejä! Eräs suominainen ja jälkikasvu palautuivat tuolta pitkältä ja raukealta Suomen matkaltaan, ja toistaiseksi eivät osaa kuin venytellä jäseniään, juoda kahvia kahteen asti iltapäivällä, ihmetellä hikoilevaa ja pörisevää kotikaupunkiaan ikkunasta ja vasta illalla uskaltautua jalkautumaan alkuperäisväestön pariin, loputtoman iloisille, muodikkaan nuorekkaille kaupunkifestivaaleille.

Olkoon se sitten hilloa, räkäisen hauskaa balalaikkatykitystä kadulla, kuuma aurinko taivaalla, kesähame ja loputon loma, Pohjoisen Vaimon sisäinen rauha ja ikuinen ilo ovat olleet kotiinpaluun jälkeen vaakalaudalla. Suomessa häntä pisti taas "sisustus- ja kotikuntoon"- tautia levittävä hyttynen ja kyseisen kuumetaudin paranemisprosessi on yleensä pitkä ja tuskallinen. Vaikka pisto ei ollut ensimmäinen, tähän ei näköjään voi koskaan saada todellista immuniteettia, huomaa Pohjoisen Vaimo tuskissaan, sillä näreet on silläviisiin, että jossain muodossa se iskee aina. Suomessa. Suomen jälkeen.

Kävi katsokaas niin, että hän viipyili erinäisissä asunnoissa pitkin Suomen mannerta, nautiskeli huoneiden avaruudesta, järjestyksestä, pohjapiirustuksien käytännöllisyydestä, huokaili raskaalla kaipuulla avatessaan ovea VARASTOIHIN tai VAATEHUONEISIIN, huomasi suustaan luikahtavan kuivan korahduksen tavatessaan ULKOVÄLINEVARASTON vuokramökkerön ulko-oven vieressä. Eikä siinä tietenkään kaikki, sillä miten olisi voinut olla. Noissa hyvin suunnitelluissa neliössä eivät seinät ja hyllyt pursunneet tavaraa, ei tietenkään, sillä ne olivat järjestyksessä varastoissa tai tarkasti harkituissa hyllyissä tai kauniissa, sisustukseen ja ympäristöönsä täydellisesti sopivissa laatikostoissa. Kaikki muu ihastuttava, yleensä hyvin ilmastoitu ja puhdasta sisäilmaa huokuva VAALEA ympäristö olikin sitten nimenomaan SISUSTETTU tarkkaan harkituilla yksityiskohdilla, juuri omille kohdille sopivilla tauluilla tai tekstiileillä.

Joten kunhan vain vartalo ehti levätä pienen sekunnin kaiken sen ajamisen jälkeen, Pohjoisen Vaimo heräsi nopeasti todellisuuteensa- ja totesi että sille on tehtävä jotain. Sitä pitää muuttaa. Joten pienessä kaupunkikaksiossa, keskustasta vartti etelään, on voitu tehdä viimeaikoina havaintoja raivokkaasta suomalaisesta naisesta. Hän on käynyt kaappeja ja laatikostoja läpi, kantanut kasseittain tavaroita kierrätykseen (eli roskiksen viereen, kassit auki- olkoon hän hyvä, joka tarvitsee), jatkanut sitkeänä päivästä toiseen. Aamusta yöhön. Kassisodan keskellä hänen päässään on raksuttanut elämänvalinnoista johtuvat lopputulokset, se, miten ihan varmasti omista eläkekopeikoistaan kannattaa tiristää tämä aika siihen että lapsilla on turvallista elää suurkaupungissa ja siihen että heillä taatusti säilyy toinen äidinkieli sujuvana.

Lajiteltuaan kattilankansia ja paiskottuaan jääkaappimagneetteja roskikseen, käytyään läpi koulukynät- ja tussit, Alkuasukasmiehen vanhat t-paidat ja lasten kirjat, on Pohjoisen Vaimo huomannut puhinansa laantuneen. Hän taitaa tietää ihan oikeasti mikä on taas päällä, ja on pakoilua todeta sen liittyvän sisustukseen. Oikeasti se on vanha ystävä, jonka hän aina tapaa Suomen matkansa jälkeen. Sen nimi on "oman elämän kulttuurishokki", ja sitä tarjoillaan tälle ulkosuomalaiselle tasaisin väliajoin- ja tietenkin aina Suomenmatkan jälkeen.

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

Pohjoisen Vaimo hengittää Moskovansa helteistä ilmaa pienin annoksin, edestakaisin hyvällä vaihtokaupalla. Jostain pujahtaa häneen keuhkollisen verran hyväksyvää hyrinää:  "Annoithan sinä minulle tuhansia taidenäyttelyitä, rikkaiden ystävien monisataneliöisiä kolkkoja asuntoja, riitoja räntäsateiden aikaan. Rakkautta. Luisia pitkiä sormia liukumassa pianon koskettimilla. Voinhan minä sinussa vielä olla. Olethan sinä- minun kotini."


perjantai 17. kesäkuuta 2016

Siskoni mun

Mitään ärsyttävämpää ei ollut olemassa maailmassa kuin Bon Jovin laulu viereisestä huoneesta. Jossain vaiheessa sitten Pet Shop Boys, toisinaan Roxette. Kuinka oli mahdollista että ihminen jota ihailee ja rakastaa kuin vain omaa isoasiskoaan voi, omaa niin hiton huonon musiikkimaun? Sen lisäksi että ei ole ketään toista joka tietää toisen ihmisen raivon akupunktiokartan viimeistä rajapiirtoa myöten niin kuin sisko tai veli vain voi, ei ole maailmassa ketään muuta jota rakastaa niin pyyteettömästi ja varmasti. Kaikkien etäisyyksien ja rajojen yli, kaikkialla. Mihin meneekin ja mitä ikinä tapahtuukin voi tietää että on rakkaus josta ei voi erota, joka ei erota, mikä kantaa. 

Jos jotain, niin Venäjä on opettanut lisää rakkaudesta. Siinä missä Pohjoisen Vaimo muistaa suomalaisten pitävän tiukasti kiinni sukulaissuhdetta merkitsevien sanojen käyttöoikeuksista vain ja ainoastaan sukulaisiin, on hän täällä oppinut että siskoja, tätejä, setiä ja jopa ÄITEJÄ voi olla enemmän kuin yksi. Puistoissa tuntemattomat aikuiset ovat aina lapsille tätejä ja setiä, ja Alkuasukasmiehen kaikki sukulaiset ovat nimikkeeltään ihan samoja sukulaisia Pohjoisen Vaimolle kuin Alkuasukasmiehellekin. Nuo maagiset sanat "täti", "setä", "sisko", "diedushka", vetää kaikki lähemmäksi toisiaan, saa pienille kohtaamisille kaduilla suuremman merkityksen ja avaa todellista vastuuntuntoa ja välittämistä lähimmäisestä jokaiseen hetkeen.

Onneksi on niin. Sillä on tuhansia hetkiä, jo menneitä, milloin Pohjoisen Vaimo on kaivannut ja tarvinnut kuulla että hänellä on sisko, veli, isoisä... ihan tässä vieressä. Tuo ärsyttävä, raivostuttava ja rakastettava isosisko nimittäin päätyi asumaan ja elämään myöskin ulkosuomalaisena, tuskastuttavan monien aikavyöhykkeiden päähän. Kulttuurit joissa he elävät, eivät varmaan voisi olla enempää kaukana toisistaan. Niin kuin Pohjoisen Vaimon päivä, on isosiskon yö.

Silloin kun Roxette soi ja ovet paukkui, ei kummatkaan siskokset varmasti tienneet, vaikka maailma poltti heidän sydämissään, että joskus elämässään he ehtisivät jopa saattaa maailmaan uusia lapsia ilman että toinen olisi sitä läheltä näkemässä. Vuodet ovat hypähdelleet eteenpäin ihan vain, muitta mutkitta, niin että kaikki serkuksetkin ovat jo koululaisia jotka tuntevat toisensa ainoastaan Skypen välityksellä sekä äitiensä puheista.

Mutta tiedättekö.... nyt Pohjoisen Vaimo on pakkaamassa autonsa täyteen. Hän aikoo valloittaa Suomen maanteitä tänä kesänä ISOSIKON kanssa yhdessä, serkukset takapenkillä. Hän odottaa sitä, kuinka sisko löytää jokaiseen lauluun vaivatta toisen äänen, että autossa raikaa niin että penkoilla heinät lakoaa, sitä, että veli ottaa sitten kitaran esiin, hän kaivaa siskon kanssa rummut ja kaikki laulaa niin että koko Kainuu kalpenee. Hän odottaa sitä, miten vuodet ovat muuttaneet ulkosuomalaisia siskoja, miten osa on niin suomalaista ja tuttua, miten osa on jotain ihan uutta ja outoa. Hän odottaa miten aikuisia ja vastuullisia kaikki ovatkaan, miten isoja lapsia, isoja serkuksia, miten hassua että ihmisistä, myös omista siskoista ja veljistä kasvaa järkeviä, jotka sanoo fiksuja asioita ja kuulostaa viisailta. Kuka olisi arvannut, että kun sanotaan heipat ja halataan, että nähdään sitten 10 vuoden päästä?