keskiviikko 31. joulukuuta 2008

Joulu on taas!

Nyt kun Suomessa viimeisetkin lanttulaatikonrippeet on jo viskattu kompostiin, on meidän aikamme juhlia täällä naapurissa. Uudenvuodenkuusi tuotiin sisälle ja se koristeltiin. Lahjat on paketoitu ja odottavat pääsyä kuusen alle. Pakkasukko käy ne sopivana huomaamattomana hetkenä sinne sujauttamassa. Raketit paukkuu jo ulkona, vaikkei ole tarpeeksi pimeää.
Niin, tämähän on ihan kuin joulu. Vain alakulo ja hartaanlainen ilmapiiri puuttuu. Ostoskeskuksissa on rynnistelty hermot kireänä lahjojen perässä, miehille on huudettu ja hermoja menetetty salaattien väännössä, kaiken kun pitäisi olla juuri kohdallaan. Kohta aukeavat votkapullot, viinit ja shampanjat, ja notkuvien pyötien ääressä istutaan ja väitellään kovaan ääneen aina aamuun asti.

Pohjoisen Vaimon perhekokoonpano viettää joulua yleensä vain, jos sattuu olemaan silloin Suomessa. Muuten kaksi perättäistä samanlaista juhlaa tuntuu varsin oudolle, ensin käydessä joulupukin ja sitten pakkasukon, ensin koristeltaessa joulukuusi ja sitten uudenvuodenkuusi...Nyt on taas sellainen vuosi, että joulu jäi juhlimatta ja uusivuosi niputtaa mukavasti yhteen kummankin juhlan.

Jouluviikko on Venäjällä se viimeinen työntäyteinen viikko vuodessa jolloin kaikki alkaa olla jo hyvässä stressissä. Protestanttista joulua viettävät lähinnä täällä asuvat ulkomaalaiset, ja paikalliset ortodoksit, juhlistavat joulua Venäjän ortodoksisen kalenterin mukaan 7.1. eli uudenvuoden jälkeen. Tapaortodokseja ei oikein ole niinkuin Suomessa puolet kansasta tuntuu olevan tapakristittyjä, joten joulunviettoon ryhtyy vain tosimielellä olevat. Useat toteavat että mitäs sitä enää juhlimaan kun juuri oli uusivuosi.
Pohjoisen Vaimo on tavannut vain yhden käden sormilla laskettavan määrän venäläisiä, jotka ovat kertoneet viettävänsä joulua. Useimmat lähipiirin vanhemmista ihmisistä kun ovat entisiä kovan luokan kommunisteja, ja nuorempi sukupolvi on löytänyt itselleen ihan muuta mielenkiintoista sisältöä elämälleen kuin istua baabushkoiden kanssa kirkossa.

Vilkutukset ja terveiset täältä kaikkialle, värikästä ja mielenkiintoista Uutta Vuotta 2009, lumisesta Moskovasta rakettien paukkeesta!!

sunnuntai 21. joulukuuta 2008

Synnytyslauluja

Näinhän on näreet. Synnytettävä on, vaikka sen peruminen tuntuisikin huomattavasti houkuttelevammalta ajatukselta. Siksipä Pohjoisen Vaimo kera miehensä, on kirjautunut synnytyslaitoksen asiakkaaksi ja odottelee yhäkin pyöreämpänä sitä oikeaa hetkeä. Suomalaisia ei täällä kaupungissa usein synnyttele, vaan matka suuntaa yleensä sinne kotimaahan. Muut ulkomaalaiset saattavat tutustuakkin sairaaloiden kirjavaan tarjontaan- ja palveluahan saa rahalla. Etenkin tälläisessa miljoonakaupungissa.
Pohjoisen Vaimo on köppänän esioleskelulupansa takia täysin yleisen terveydenhuollon ulkopuolella, ja näinollen yksityisasiakas. Siinä missä sen Oikean oleskeluluvan onnelliset omistajat saavat samat terveydenhuollon palvelut- eli mm.ilmaisen synnytyksen kuten paikallisetkin naiset, on Hän taasen se, jonka taskusta pitäisi löytyä tuohta. Ja sitähän on sitten esiinkaiveltu.
Useimpiin synnytys sairaaloihin kirjaudutaan asiakkaaksi raskausviikolla 36. Joillakin on koko raskauden kattava sopimus, mutta useimmilla vain loppuvaiheen. Palveluun kuuluu ne viimeisimmät lääkärintarkastukset, ja sitten synnytys. Sairaaloiden välillä on alkanut kilpailu, sillä kaupunkilaiset saavat viimeisimmän päätöksen mukaan valita minkä sairaalan haluavat, ei välttämättä sitä oman alueensa, ja nettisivut houkuttelevat myyvin lausein mammoja puolellensa. Jos ei muuta hohdokasta ole, niin ainakin kovassa huudossa on "nykyaikainen synnytys", eli ponnistaa voi jo jokapuolella kaupunkia jopa istualtaan! Pohjoisen Vaimonkin synnärillä on ollut tämä hieno menetelmä käytössä jo kuulemma 5 vuotta...

Täysin perussetistä ylöspäin löytyykin sitten vaikka minkälaista vaihtoehtoa, riippuen lompakon paksuudesta. Se ilmainen osa kun siitä synnytyksestä on paikallisillekkin juuri se perussynnytys, kaikki ekstra tietenkin maksaa. Jos haluaa yksityishuoneen synnytyksen jälkeen, mahdollisuuden miehelle olla mukana synnytyksessä tai jopa miehelleen mahdollisuuden napsauttaa napanuora poikki, on lompakko otettava esille. Useissa sairaaloissa lisähinnasta saa synnytykseen myös mukaan psykologin!
Synnytysammeet ja muut hienommat värpäkkeet löytyvät vain kovan hintatason sairaaloista. Vastaaviin paikkoihin saa maksusta myös mukaan vaikka anoppinsa synnytykseen, vaihtoehtona ei ole siis ainoastaan mies, niinkuin kaikissa muissa laitoksissa. Miestäkään ei kyllä paikalliset useinkaan sinne huoli- kukapa maksaisi ylimääräistä miehen mukanaolosta siinä tilanteessa. Kyseessä kun on täysin naisten keskeinen juttu, tuumivat useimmat. Siksipä synnäreiden asfalttipihat ovat täynnä spreijattuja rakkaudentunnustuksia ja terveisiä rakkaille vaimoille, ja kun ohi hurauttaa autolla näkee aina muutaman miehen nakkelemassa kiviä ikkunoihin. Kun onhan se vauva varmasti mukava nähdä...

Pohjoisen Vaimon synnäri on sieltä hyvin peruspalvelu päästä. Se nykyaikainen ponnistus onnistuu ja kipulääkkeitäkin saa, pelkosektioita ei myönnetä kellekkään. Neljän muun synnärin läheisyydessä sijaitseva kuusikerroksinen nelisenkymmentä vuotta vanha laitos, jossa synnyttää noin 4500 naista vuosittain. Ruuhkaisina aikoina ilmaiset asiakkaat saattavat joutua käytäville maksavien tieltä. Kirjautuessaan asiakkaaksi tehdään vielä viimeisen kerran HIV- sekä monia muita kriittisempiä sukupuolitautitestejä, sillä lääkärien mukaan ne kuuluu ottaa 3 kertaa raskauden aikana! Mies kun on mukana synnytyksessä, vaaditaan häneltä samat, sekä tuberkuloosi koe.
Lyllerrettyään noita viileitä sairaalan käytäviä pitkin tupakansavunhajun leijuessa nenässään on tämä Vaimo päättänyt jättää tällä kertaa kaikki hippeilyt sikseen. Jos nuppi ei kestä, hän aikoo huutaa jo ovelta itselleen ne kaikkein tykeimmät kipulääkkeet ja unohtaa kaurapussit ja synnytyslaulut. Kyllä se tästä...prkle!

torstai 4. joulukuuta 2008

Me empatian ylimykset

Vaikka Pohjoisen Vaimo valittiinkin kouluaikoina "luokan emppikseksi", on hän kuulunut paremminkin aina siihen varsin suureen naisväestön osaan, jonka yksi kiillotetuimpia taitoja on heitellä vääriä kommentteja juuri väärässä tilanteessa. Viimeaikoina hänen sanainen varastonsa on ollut kuitenkin hiljaisempi ja seestyneempi, ja hän on pääasiassa vastaanottanut lähiympäristön naisten sammakoita.

Tietäen luonnon olevan viisas, ja saavan naisten unohtamaan nopeasti mitä se kaikki kipu ja tuhannen yön valvominen olikaan, voi hieman selitellä miksi me itse olemme juuri niitä pahimpia hölösuita. Silti kukaan ei tanssaa ja laula kuunnellessaan siunatussa tilassa näitä vuoden varrelta poimittuja lausahduksia. Lähin sammakoiden päästäjä on tietenkin rakas anoppi, joka on säilönyt kurnukauloja kaappiinsa useampia ja päästelee niitä ulos aina säännöllisin väliajoin. Ensimmäinen, hieman epäasiallinen tiedustelu tuli jo kesällä. Puhelin soi, Pohjoisen Vaimo vastaa. "Sitä minä vaan, että oliko tämä raskaus vahinko, vai ihan tarkoituksella saanut alkunsa?"
Kysymys saattaa kuulostaa äärettömän tökeröltä ja ihmeelliseltä avioliitossa elävälle naiselle jolla on vasta yksi lapsi, mutta selittää myös hieman suurkaupungin asenteita.
Yksilapsiset perheet ovat lähes traditio, ja jos se toinen lapsi saadaan, sijoitellaan sen tulo, jos vain mahdollista, siihen hetkeen kun ensimmäinen lapsi jo kolkuttelee murrosiän ovea. Galluppi nuorten naisten keskuudessa myös paljastaa että miehiä pidetään niin paljon lapseen verrattavana perheenjäsenenä, että useimmille se yksi ihan oikea lapsi riittää jo senkin vuoksi. Useat vanhemmat tädit voivottelevat myös sävyyn "aina halusin kyllä toisenkin lapsen, mutta niin ne vuodet vain vieri ja sitten olinkin jo liian vanha". Kysymysmerkkejä Pohjoisen Vaimon raskautumisesta myös herää siksi, että hän on vielä kymmenisen vuotta nuorempi kuin kaupungin useat esikoisen synnyttäjät.

Pitkin syksyä tämä nuori Pohjoisen Vaimo on saanut muitakin tiedustelupuheluita läheisestä kaupunginosasta. Anoppi on säännöllisin väliajoin muistuttanut, "voi kun teillä tulee sitten olemaan raskasta, oi miten te oikein pärjäätte?". Värisevän äänen takaa on ilmentynyt myös huoli rakkaasta pojasta, etenkin silloin kun miniä ilmoitti ettei jaksa matkustaa toiselle puolelle kaupunkia halvan sianlihan perään. Heillä syödään kanaa ja kalaa ja hyvä niin. "Mutta kun poikani niin pitää lihasta! Vaikka raskastahan se on, kyllä minä ymmärrän."

Nyt kun laskettu aika alkaa olla piankin ovella, on Pohjoisen Vaimo miettinyt, joskos puhelinlinjat pitäisi muutamaksi viikoksi laittaa kiinni. Tietyssä vaiheessa itse kullakin tulee jo itsesuojeluvaisto peliin. Viimeisin sammakko hyppäsi talouteen linjoja pitkin vasta eilen, ja sille ei enää oikein enää löydy sijoituspaikkaa. "Voi kun minä pelkään niin sitä sinun synnytystäsi, ja kun poikakaan ei saa lomaa, mitä me sitten teemme kun sinä olet siellä yksin kotona ja synnytys alkaa?" Ja aina vaan jatkuu..."Pelottaako sinua? Voi mitenhän kaiken saamme oikein järjestymään, vaikka Jumalan käsissähän me nyt ollaan..."

sunnuntai 30. marraskuuta 2008

Puhdasta draamaa

Silläaikaa kun Pohjoisen Vaimo on nauttinut elämän etuuksista, eli Poikasen edestakais autokuljetuksesta päiväkotiin ala appiukko, on luksuksesta kertynytkin hintaa maksettavaksi. Päiväkodin kukkaverhojen takana on käyty koko marraskuun draamaa, joka aukesi kaiken kansan- tai oikeastaan Poikasen vanhempien näkyville vasta juuri sillä viimeisellä sekunnilla.
Yhdistelmä kunnianhimoa, jääräpäisyyttä, epädiplomatiaa, isovanhemman ylpeyttä ainokaisen pojan ainokaista lasta kohtaan, maustettuna vielä 70-kymppisen jo hieman taantuneen mielen kanssa, on tehnyt tehtävänsä draaman maustajana. Juuri sen sopivan verran että Pohjoisen Vaimoa naurattaa, vaikka hänet onkin leimattu nyt lähes virallisesti Huonoksi Äidiksi.

Ensimmäinen pisara oli kun terveydenhoitaja löysi tarkastuksessaan Poikasen päästä karstaa. Löydös oli jotain ihan ihkauutta ja hämmentävää, jopa niin erityistä että päiväkotiin ei ollut tulemista ennenkuin virallinen lääkäri oli siihen taas uudelleen antanut luvan. Karstaa ei ilmeisesti esiinnykkään venäläis lapsosilla, vaikka suomalais lapsilla on Pohjoisen Vaimo todennut sitä olevan, joillain jopa kouluikään saakka. Lääkäri kirjoitti paluuluvan, mutta terveydenhoitajan lausunto jonka mukaan karsta johtuu kotiolojen huonosta hygieniasta, eli lasta ei pestä tarpeeksi, oli jo tehnyt kunnon alustuksen kaikkea tulevaa varten. Isovanhempienkin sydän oli jo alkanut vavista. Tuo ulkolainen miniä ei osaa pitää Heidän Lapsenlapsestaan huolta!

Seuraava pisara tipahti jo raskaammasti, ja osui suoraan venäläisen lastenkasvatuksen yhteen pyhimpään kohtaan. Samalla kun appi oli tulittanut jo täydeltä laidalta päiväkotia ja hoitajia, sillä kyllähän Hänen Lastenlastaan pestään ja mitä tekin täällä kuvittelette olevanne,(sekä kaikkea muuta painokelvotontakin) olivat tädit ottaneet aseensa esille. Ja vastapanos olikin jo kova. Mitäs äijä kuvittelee meille voivansa huutaa, eihän hänen lapsenlapsestaan pidetä huolta kotona. "Hänellä on aina likainen ulkoilupuku!"

Ja kahdesta pisarasta lasi tuli niin täyteen että se jo kaatui. Tuloksena oli anopin itkusta tyrskyviä puhelinsoittoja pojalleen, koska miniä ei pese ulkoilupukua ja siitä johtuva kunnian ja kuvitellun paremmuuden menetys koko kaupunginosan silmissä. Tai ainakin lähes koko kaupunginosan.

Homman nimihän on se, että lastenhoitoon moskovalaisittain kuuluu ääretön hysteerisyys kaikenlaisista likatahroista. Senpä takia lapset Eivät saa istua koskaan hiekassa, Eivät saa koskaan kävellä kuralätäköistä, Eivät saa möyriä lumessa...Eivät saa siis tehdä oikeastaan yhtään mitään kivaa kun ulkoleikeistä on kyse. Siitäkin huolimatta että pienokaiset on yleensä varustettu markkinoiden kalleimmilla ulkolaisilla ulkoiluvaatteilla, jotka on luotu juuri tuota kaikkea ajatellen. Pohjoisen Vaimo joka on sitä mieltä että ei voi olla hauskaa ilman kunnollista maan tonkimista ja lätäköissä hyppimistä (ja tekee niin itsekkin), ei voisi olla vähempää kiinnostunut lapsen ulkovaatteen täydellisestä tahrattomuudesta. Totuus on se, että Poikasen ulkopukua ei saa enää täysin puhtaan näköiseksi, ei vaikka sen pesisi joka päivä. Mutta meillä onkin ulkona hauskaa!


Pohjoisen Vaimo näkee tässä kulttuurieron, ja Poikasen paikalliset sukulaiset nyt siis huonosti huolletun lapsen. Tuon suomalaisen naisen pisteet ovat kyl rankassa laskusuhdanteessa. Voi sitä, ei osaa pitää edes lastaan puhtaana!

ps. Jotta voisi ymmärtää koko näytöksen mehukkuuden, pitää vielä lisätä että tämä koko homma oli johtamassa päiväkodin vaihtoon. Sen verran rankasti osapuolet toisiaan olivat solvanneet...

torstai 20. marraskuuta 2008

Miehet, miehet!

Kun Pohjoisen Rouva ylitti ensimmäisen kerran tuon suuren ja pelottavan naapurimaan rajan, jäi matkasta mieleen jotain erilaista. Pitkä viikonloppu Pietarissa hyvien ystävien seurassa oli ihastuttava ja iloa kupliva. Ja muutakin. Vaikka rouvuus oli vielä kaukana, eikä mieleen vilahtanutkaan mahdollisuus naapurimaan miehestä aviomiehenä, teki lähes Pietariakin suuremman vaikutuksen juuri ne. Miehet.

Se oli ensimmäinen viikonloppu prinsessana. Tosielämässä hän ei ollut koskaan ennen tavannut miehiä, jotka tarjoutuivat kantamaan matkalaukkuja, taikka antoivat istumapaikan ja seisoivat itse nurisematta. Ovet aukeilivat, ravintolassa maksettiin laskut, ja neitonen oli ihan hämillään kaikesta siitä kunnioituksesta mitä näiden vierasmaalaisten käytös huokui. He olivat rautaisia tosiveljiä, eikä yhtäkkiä enää tarvinnutkaan koittaa pärjätä kaikessa itse. Kaikesta näkyi huolehtiminen ja välittäminen, oi miten ihana siihen olikaan upota! Mikä turvallinen maailma kaiken pelottavan keskellä!

Monien vuosien jälkeen hän asusteleekin Rouvana siellä suuressa naapurimaassa. Edestakainen junamatka Moskovasta Helsinkiin osoittaa aina saman eron. Suomessa sanotaan "ota bussi", Venäjällä "me tullaan sitten autolla hakemaan". Suomessa kun pyytää apua nojatuolin siirtoon huoneesta toiseen, kysyy sukulaismies "etkö muka itse sitä saa". Kyllä hän saa, mutta Venäjällä ei kysytä tuollaista kysymystä raskaana olevalta naiselta. Täällä edelleenkin ovet aukeaa, kassit kannetaan ja istuinpaikkaa tarjotaan. Ja varsinkin näin jo isovatsaisena, saa kauniin käytöksen päälle ekstrahuomaavaisen kohtelun. Kyllä näin kelpaa olla nainen!

keskiviikko 12. marraskuuta 2008

Vielä ehtii!

Syksy säät ovat olleet erittäin armollisia. Leikkipuistot eivät lainehdi vedestä, ja räntääkään ei sada. Itseasiassa aurinko paistaa aina silloin tällöin!
Tästä riemuitsevat kaikki, eikä vähiten asfaltointimiehet.
Nuo sedät jotka aloittivat reippaan kaupunkikuvan fiksailun routien sulettua, jatkavat aina siihen asti kunnes lapio kolahtaa jäähän. Ilmeisestikkin Moskovassa on puute rähjääntyvistä tienmutkista, sillä meidän, sekä anoppilan alueen työmiehet ovat keskittyneet tuolta huhtikuusta alkaen muutamaan erityisen tärkeään maalänttiin. Ensimmäinen Erittäin tärkeä pätkä nököttää tuossa ihan naapuritalon edessä. Siellä ne koneet nytkin hurraa. Alue on revitty auki kesän aikana noin neljä kertaa, tuumailtu siinä rikotun tien edessä muutama päivä ja sitten taas vedetty päälle entistäkin ehompi asfaltti. Nyt on menossa se viides kerta, ja ehkä se viimeinen ennen talven tuloa.
Metriksen edessä on ihan sama juttu. Muutaman kymmenen metrin pituinen, ja metrin levyinen kaistale asfalttia on saanut osakseen hellää ja huolellista huomiota, eikä ainoastaan neljä tai viisi kertaa, vaan tämän rouvan laskujen mukaan viime viikkoinen asfaltointi oli jo kymmenes tänä vuonna. Pari ensimmäistä kertaa olikin ihan floppeja, ja päällyste romahti maan sisään jo kahden päivän kuluttua fiksailusta, mutta sen jälkeen nuo kahdeksan muuta ovat onnistuneet näin maallikon silmiin aivan hyvin.
Onhan se hyvä jonnekkin hukuttaa kaupungin rahoja, tuumailee Mies. Ja sedillä riittää töitä!

maanantai 3. marraskuuta 2008

Anarkiaa odotellessa

Mies on pyörinyt jo monta viikkoa mietteliäänä ympäri asuntoa. Tuijotellut tuikeana ja otsakurttuisena ulos harmaaseen syyskeliin ja ennustellut tulevaa. Pohtinut vaihtoehtoja. Etsinyt pakoreittejä.
Vaimo, joka vain pyöristyy ja hidastuu, on kuunnellut ymmärtäväisenä teorioita ja vaihtoehtoja, nähnyt silmissään villien ihmisjoukkojen ryntäilevän kaduilla ja ryöstelevän kauppoja. Seikkaillut vanhojen lastenrattaiden kanssa, värittömäksi kulahtaneessa seitsemänkymmentäluvulle näyttävässä kaitafilmimaisemassa, pakoon kivittäviä ja nälkäisiä moskovalaisia alkuasukkaita.
Se on se kriisi. Se rahakriisi.
Vielä puoli vuotta sitten työpaikat huusivat työvoimapulaa. Nyt kukaan ei uskalla palkata niitä puuttuvia, vaan marssittavat ovesta ulos ne tarpeellisetkin. Pomot pitävät kriisikokouksia alaistensa kanssa ja kehoittavat ostamaan kattavan kuivamuonavaraston datsalle. Muutama kuukausi tässä vielä ollaan pystyssä, sen jälkeen emme voi taata enää mitään, sanovat johtajat.

Pohjoisen Vaimo kokoaa yhteen kaikki lämpimät viltit, parvekkeelle leijailleet höyhenet, viimeiset maahanpudonneet omenat ja pakkaa ne kaikki kelkkaan. Vaeltaa Siperian metsiä kohden, ja etsii karhunpesää jonne voi käpertyä odottamaan uutta tulokasta, lämpimään, lumelta suojaan. Hän syö ensin muutamat lumestapilkistävät marjat pesän ympäriltä ja on tyytyväinen luonnon oppeihin niukkuuden ajoille. Kuinka kaukana täältä onkaan nuo suuret kaupungit, kaatuvat yritykset ja rahat...emme me paljon tarvitse. Vain pienen pesäkolon.

lauantai 18. lokakuuta 2008

Täti sininen ja sininen syvyys

Pienen pienenä yksi Pohjoisen Rouvan suosikki kirjoista oli kirja, joka kertoi Täti vihreästä, Täti ruskeasta ja Täti sinipunaisesta. Tarinasta ei varmaan ollut kyllä kovinkaan erikoinen, mutta kuvissa tädeillä oli aivan huimat mekot, jollaiseen olisi niiiiin ihana pukeutua. Valitettavasti sellaisia löytyy nykyään ainoastaan teattereiden pukuvarastoista. Tai...uimahallin lippuluukulta.

Uiminen on koko kansalle terveellinen ja turvallinen kuntoilumuoto, johon täällä tarvitaankin terveystodistus. Puolenvuoden ruinaamisen jälkeen järjestyi terveystodistus kuin taikaiskusta, kun rouva tajusi miehensä sijaan vinkata asiasta anopille. Ja anoppi siskollensa. Ja sisko tutulle lääkärille. Rouva ei nähnyt koko lääkäriä, mutta hän on silti lapun mukaan terve ja uimakelpoinen. Niimpä hän keräsi simmarinsa ja lähti.

Läheisin uimahalli on 10min. kävelymatkan päässä. Seinillä on hehkuvat kuvat sinisessä ihanuudessa sukeltelevista urheilullisista ihmisistä, jonkin takia korallien ja kirkasväristen kalojen seassa. Kahdesta vaihtoehdosta lippuluukku on aina se, missä on kalterit edessä ja jonka puoleen pitää kyyristyä nähdäkseen sisään. Kaltereiden takana istuu tomeran sininen Täti, joka lappaa sokeria teehensä. Pienen sekoitteluhetken jälkeen asiakas huomataan. Alkaa lappujen plärääminen ja selittäminen. Terveystodistuksesta tarvitaan kopio, tänne laitetaan leimaa, tuolla noille miehille pitää näyttää vielä tämä paperi, ja kai teillä on nyt uimalakki mukana, ilman sitä on kiellettyä, uida. Mutta olittepa onnekas! Tulitte Moskovan parhaaseen uimahalliin. Pian alkaa kahden kuukauden remontti, ja oi, miten kaikki tuleekaan olemaan hienoa! Täti sininen korjailee pieni talo preerialla mekkoaan ja suoristaa yhteenkuuluvaa hellehattuaan. Hän on ilmiselvän ylpeä työpaikastaan ja varma sen paremmuudesta kymmeniin muihin uimahalleihin verrattuna.

Yläkerrassa, jonne pääsee likaisia betonisia portaita pitkin vain muovisuojat kenkien päällä, on pukuhuone jossa istuu nurkassa asiaankuuluva baabushka. Hän antaa pitkän opastuksen kaappien lukko-numerosarja toiminnasta, ja ihmettelee miksei Rouvalla ole muovisia läpsyköitä mukana. Pastellisävyisistä kaapeista lohkeilee maali, ja lähes jokaisessa on väkivaltaisen avaamisen merkkejä ulkopuolella. Mutta baabushka on mukava, ja varmaan auttaisi hiustenpesussakin.
Suihkuhuoneiden jälkeen avautuu Moskovan paras uimahalli kaikessa ihanuudessaan. Reipas uimavalvoja setä huomauttaa että maksulippu olisi pitänyt tuoda hänen muovipöydällensä, mutta armahtaa ja sanoo että sitten ensi kerralla pitää muistaa.

Mutta koralliriutat ja kirkasväriset kalat ovat tipotiessään. Niinkuin urheilulliset sulavakroppaiset ihmisetkin. Harmahtavan ruskehtavan sinisessä vedessä ui muutama kukkasuihkulakkinen baabushka hitain vedoin. Altaan seinistä ja pohjasta irtoilevat kaakelit ja jokapuolella haisee pistävälle, muttei kloorille. Sukellus uimalasit päässä kertoo vielä karumman näkymän. Rouva päättää uida selkää ja tehdä mielikuvaharjoituksia joissa näkyy raikasvetisiä järviä ja auringonpaistetta.

Kolmen kuukauden päästä Rouva suuntaa uudelleen tuonne virkistävälle keitaalle. Näin remontin jälkeen ei varmastikkaan tarvitse enää tyytyä mielikuvaharjoituksiin raikkaudesta. Täti sininen on asemissaan, ja vetaissut asuun sopivat siniset luomivärit myös paksusti silmien alle. Moskovan parhaan uimahallin tuloaula ei ole ainakaan muuttanut muotoaan. Likaisille betoniportaille pääsee edelleen vain muovit kenkien päällä, ja kaikki on muutenkin kuin ennnenkin.
Tämä rouva päättää olla rahoittamatta kyseistä uimahallia enää enempää. Kaksi kertaa riittää eksotiikkaa nauttivalle tai 50-luvun sisustuselementeistä diggaavalle. Ja hinta on 7e/45min...

perjantai 10. lokakuuta 2008

Läheisyys lämmittää

Pohjoisen Rouva on huomannut tulleensa lapsuudessaan aivopestyksi. Aihe on ollut niinkin kirpaiseva kuin maalaielämän paremmuus. Hänelle on kerrottu vivahteikkaasti ja hyvin propagandistisestikkin kuinka vain maalla välitetään toisista, ja vain maalla on puhdasta ruokaa ja tilaa leikkiä, ja vain maalla on ikuinen rauha ja loppuelämän turva. Maalaiselämästä nousi uskonnottomalle perheelle uskonto ja aate, josta oli parempi olla poikkeamatta. Helsinki oli itse Herra Perkele. Ja kaupunkilaisserkut aina niitä mieleltään köyhiä.

Lapsiahan on kuitenkin vaikea pitää tietyllä polulla vaikka kuinka tahtoisi varjella. Niimpä Rouva asui aikanaan myös siellä itse Perkeleen pääkodossa, ja oli elämäänsä tyytyväinen. Vanhemmat kyllä nurisivat ja valittivat, kuinka kurjaa teillä nyt onkaan siellä. Kun kerran on liikaa ihmisiä ympärillä, pakokaasuja ja melua ja kaikkea sitä mitä ihminen ei tarvitse.

Pohjoisen Rouva treenautti mieltään jonkinaikaa, ja alkoi nauttimaan Helsingistä. Siellä oli kaikkea, puhtaasta luonnosta alkaen, fiksuihin ihmisiin asti. Sen jälkeen olikin hyvä hypätä jo vähän isompaan kaupunkiin. Se, että kyseinen kaupunkin on suomalaisten mielestä suuren Helvetin pääkaupunki, ei hidastanut menoa. Täällä on hyvä, on Rouva usein todennut. Täällä on tilaa leikkiä, ja etenkin, täällä välitetään toisista.

Läheisyys tällaisen kaupungin mittakaavojen sisällä on jotain valtavaa. Suomalaisen perusreaktiot kyseiseen paikkaan viskaamisen jälkeen ovat hikoaminen, alituinen hermostuminen, jokahetkinen panikointi mitä pienimmästä asiasta. Kymmenen miljoonan ihmisen keskeltä ei pääse piiloon, ja hississä on Aina joku, joka seisoo Ihan Vieressä. Metronpenkillä koko rivistön jo poistuttua se yksi ainoa vierustoverisi pysyy kylkeäsi lämmittämässä kuin läheinen ystävä. Kaikkialla on ihmisiä jotka puhuvat sinulle. Jos ei muuta niin ainakin kysyvät tietä. Leikkipuistoissa jaetaan tuntemattomien mammojen kanssa koko elämä, ja lasten lelut vaihtavat talouksia ahkeraan. "Ottakaa te nyt se vähäksi aikaa, jos hän niin kerran siitä tykkää. Sitten kun taas tavataan, annatte takaisin."
Pohjoisen Rouva on joutunut katsomaan lapsuutensa oppeja uusin silmin. Kaupunkilaiselämä onkin jotain ihan muuta mitä hänelle on uskoteltu. Täällä sosialliset taidot ovat kaikkein tärkeimpiä. Se että ei joudu paniikkiin kun tuntematon lähestyy ja rikkoo suomalaisen, tutun, kahden metrin henkilökohtaisen tilan rajan, vaan osaa vastata hymyyn ja jopa kysymykseenkin, ja jää juttelemaan toviksi tai toiseksi.
Tämä Rouva on kuitenkin oppinut lapsuudessaan miten ylitetään pieni puro tai joki a-pukilla, ja kuinka suunnistetaan luonnonmerkkien avulla. Nämä ja monet muut hienot taidot ovat tosin tällähetkellä varsin joutavia. Täällä pitää osata olla läsnä ja lähellä.

torstai 2. lokakuuta 2008

Naapurin rouvia..

Tiedän, on tullut jo kerrottua että naapurissa asustelee korealainen perhe. Ihan lähinurkille ilmaantui muutama kuukausi sitten myös uusi korealaispoppoo, johon on hieman tullut myös tutustuttua. Perheiden rouvat kaverustuivat nimittäin heti keskenään, ja missäs muuallakaan näitä naisia tapaisi kuin naapurin keittiössä. Lähempi naapuri on sitä mieltä että perinteiseen korealaiseen tapaan ystävättärien pitää pitää hyvää huolta suinatussa tilassa olevan ystävän ruokapuolesta, joten Pohjoisen Rouva on istunut korealaisen ruuan ja vilkkaan puheensorinan keskellä jo useaan otteeseen.

Jos Venäjä ei tätä lyyliä enää tavoillaan yllätä, korjaa kulttuurishokin puutteen näiden rouvien seura aina yhtä varmasti. Siinä missä moskovalaiset kilpaa juoksuttavat taaperoitaan englanninkielisiin päiväkoteihin ja haaveilevat lapsistaan diplomaatteja ja kansainvälisiä huippuosaajia, osaavat korealaiset pistää vielä...koreammaksi. Yhdessä keittiökeskustelussa tuli ilmi, että useat korealaiset nuoret odottavat äidit kuuntelevat englanninkielisiä opetus cd-levyjä ja toistelevat sanoja, sillä niin voi varmistaa lapsellensa hyvän kielipään. Näiden mammojen lapsoset ovatkin jo hyvää vauhtia sillä tiellä, koska ovat jo teinejä, ja opiskelevat Moskovan kansainvälisissä kouluissa.

Tämänpäiväiset keskustelunaiheet aiheuttivat myös pientä verenpaineen nousua (ihan hyvä, sehän onkin aina liian alhainen). Vaikka tämä lyyli on Aina kuvitellut kansainvälisissä kouluissa opiskelevia nuoria ja lapsia hieman avarakatseisimmiksi vanhempineen, voi sitä näköjään helposti myös väärinarvioida. Hillittyjen rouvien kasvot kävivät läpi laajan järkytyksen tunneskaalan kerrottuani eräästä ystävästä, joka on naimisissa tummaihoisen miehen kanssa. Nämä rouvat, jotka tahtovat lähettää lapsosensa jatko-opintielle Amerikkaan ja Englantiin, katselivat suurilla silmillä teekuppiensa yli, ja kysyivät miten tuon ystävän vanhemmat ovat reagoineet asiaan. Ovatko vielä yhteydessä? Voi, mikä kutkuttava tilaisuus olisi ollutkaan huomauttaa että Lontoossa on sitten muuten kaikenvärisiä opiskelijoita...ja että tyttärenne ovat sitten jo hyvinkin pariutumisiässä, kun sinne lähtevät...

Aihe jatkui ja jatkui. Pieni vitsinpoikanenkaan ei keventänyt tunnelmaa. Korealaisittain on kuulemma ehdoton ei, mennä naimisiin tummaihoisen kanssa. Se on ongelma, erittäin epähyväksyttävää. Tarinoita tulvi ja juorujakin alkoi pursuta. Koulubussissa eilen eräs tummaihoinen tyttö oli kysynyt korealaispojalta, sen kuuluisan "alettaisko me". Oi, kuka se oli se poika?! Mitä se vastasi?!! -No eihän se nyt ala sen kanssa...Oli tyttö suuttunut.

Pohjoisen Rouvalla alkoi olla epätodellinen olo. Oma pieni kotikylä ja sen ennekkoluuloiset pikkurasistit toistuivat tuossa nenän alla uudessa ulkokuoressa ja paketissa, rouvissa jotka saavat timangeja miehiltään lahjaksi ja joilta löytyy autonkuljettaja. Kuin kiusaten räiskähteli ilmoille lisää tarinoita muistakin ystävistä joilla on ulkomaalaisia miehiä, kaikenrotuisia ja näköisiä ja Niiiiiin hienoja. Siinä vaiheessa kun vastausrepliikiksi totena kerrottiin että tummaihois sekoitteiset lapsenlapset olisivat isovanhemmille liikaa, ja etenkin kun iho ei siitä seuraavaankaan polveen vaalene, vaan tummenee alenevalla polvella yhtä tummaksi kuin isoisällä, alkoi jo happi olla vähissä.
Tosi elämän tosi-tv on välillä ihan liikaa.

torstai 25. syyskuuta 2008

Tee se itse!

Pääkivun ja kaikenlaisten särkyjen saattelemana pohjoisen rouva hipsii neljän aikaan aamuyöllä ympäri kaksiota. On mukavan hiljaista. Ikkunoista näkyy kerrostalomeren valoja. Tietokone humisee. Rouva päättää istahtaa vielä hetkeksi lukemaan jotain joutavaa kunnes uni tulisi, ja laittaa valot olohuoneeseen. Poks!!! Valot räpsähtelevät ja sammuvat. Uusi koitos. Ei toimi. Kylppäriin. Ei toimi. Keittiöön. Ei sielläkään.
Näin rouva sai kätevästi luotua tunnelmallisia syysiltoja pitkälle tulevaisuuteen, kynttilöiden lepattaessa ikkunoiden raoista tulevan vedon rytmissä. Voi vaan olla, hörppiä lisää teetä ja puuhastella jotain pientä. Kun ei näe kunnolla! Aina siihen iltaan asti, kunnes appi päättää että pojan perhe on elänyt liian kauan valotta, ja tulee korjaamaan tilanteen. Onhan hän sentään tehnyt armeijassa sähkömekaanikon hommia, josta anoppi jaksaa aina ylpeänä muistutella. Sempä takia anoppilan lattianrajoissa lojuu epämääräinen lukumäärä itsetehtyjä virranjakajia ja muita hengenvaarallisia laitteita.

Tee se itse-miehiä on tämän rouvan lähiympäristöön siunaantunut aina hyvä joukko. Niistä tänä päivänä eniten muistuu mieleen asunnon omistaja, Herra Z, joka lähti paremmille ilmastovyöhykkeille ja palkoille muutamaksi vuodeksi, ja näin mahdollisti Suomi-Venäjä perheen asumisen hyvässä talossa. Herra Z sai lahjaksi kaksion betonimöykkynä, ja nuoren miehen innolla täytteli ja paikkaili, rakenteli ja korjaili kunnes möykky muuttui asunnoksi. Moskovan parhaasta yliopistosta ei kuitenkaan valmistu huippuosaavia rakennusmiehiä, vaan mitä mainiompia teoreetikkoja. Näin olemme voineet todeta jo monen monta kertaa.

sunnuntai 21. syyskuuta 2008

Hyönteiselämää

Ihan Vain Itselleni tähän ylös merkkaan muistutukseksi, että pieneliöt eivät välitä tuloluokista tai katso kaupunginosien päälle. Eivät ole ronkeleita. Puurohiutaleet taikka silkki, sijaitsivat ne sitten Novogireevossa tai Trevskayalla, käyvät pikkutuholaisten makuun jokatapauksessa. Haetaan naapurinsedät diplomaattiautoilla töihin tai ei, ja onko alakerrassa ovenavaajaa, ei tee minkäänlaista eroa koiperhosten makunautinnoille.

Tämä on tullut tänään todistettua. Käytävällä lentelevät harmaasiipiset veijarit eivät ole olleet yhtään viattomampia kuin edellisessäkään asuinpaikassa. Ja kaikenlisäksi juuri nämä, pitivätkin ruuasta, eivätkä siitä silkistä, joten tämän rouvan koinestotoimet lanka-ja kangasvarastoissa ovat olleet jokseenkin hyödyttömiä. (Tai kah, mistäs sen tietää. Ehkäpä saankin kiittää itseäni edes jostain ennalta viisaasta)
Nyt kun on pari kassillista sahanjauhon näköistä entistä ruokaa kiikutettu roskikseen, voi olla tyytyväinen uudesta kokemuksesta, kivannäköisestä rivistä lasipurkkeja keittiön kaapeissa, iltayön kotisiivous-kalonrinpoltto-kuntoiluhetkestä ja hyönteisten olemassaolosta. Tekeehän tämä kaikki elämästä paljon mielenkiintoisempaa.

tiistai 16. syyskuuta 2008

Taaputskien valtakunta

On maita joissa vannotaan sisätossujen nimeen. Niitä ilman ei pärjää eikä syksyn tullessa tervettä päivää näe, jos ei tepastele kaikissa sisätiloissa, lämpötilaan katsomatta, nuo tossukat jalassaan. Kun menee vieraisille, tarjotaan aina ensimmäisenä ovella kirjavasta kokoelmasta "sitä lähimpää oikeata kokoa" jalkaan, ja jos kieltäytyy kunniasta, sitä ei kuunnella.

Nyt kun ollaan taas saavuttu vuoden sille puolelle, että tossut pitää kaivaa koloistaan, täytyy tunnustaa, että tässä perheessä noita jalanlämmittimiä omistaa vain Mies (neljä paria!), mutta vaimo, taikka poikanen ei yhtään. Aina ystävien kyläillessä löytyy kyllä kaikille tossukat, mutta perheen Suomi-osasto pysyy aina yhtä tossuttomana. Poikanen siksi, että hän repii tavallisetkin sukat pois jalasta säällä kuin säällä, verukkeella "kun on liian kuuma", ja vaimonen siksi, että JOS oikeasti on kylmä, villasukat ovat paljon miellyttävämmät kuin mitkään Ashanista löydetyt sadanruplan lätyskät.
Tämä vastarinnankiiskeily kirvoittaa lapsettomatkin ystävät vieraillessaan tämän Suomi-Venäjä perheen luona, huolestuneisiin mielenpurkauksiin. Viimeksi lauantaina olivat herra M ja S sitä mieltä, että perheen poikasesta tulee aikuisena miehenä kovin kipeä mies, jos ei lapsena voi kirmata sisällä tossut jalkojen lämmikkeenä. Myöskin kaikki mahdolliset nuhat ja kuumeilut, milloin tahansa niitä tuleekaan, ovat herrojen mielestä seurausta siitä, että perheen ymmärtämätön äiti, ei huolehdi lapsensa jalkoihin tossuja.
Ihan turha selitellä ettei itsekkään käyttänyt tossuja lapsena. Ja silti yhä porskuttaa. Löytyisiköhän jostain jalkapohjiin liimattavia tossukoita, ne saattaisivat pelastaa yhden talven. Ei nuhilta, vaan ainaiselta Suomi-vaimoon kohdistuvalta kritiikiltä.

lauantai 13. syyskuuta 2008

Oi, naiset!

Anoppini on syntyperäinen moskovalainen, ja kaikenlisäksi jo vaikka kuinka monennessa polvessa näin on päässyt käymään. Todellinen moskovalaisuus naisilla on jotain, mitä ei voi oppia kirjoista, eikä useammankaan vuoden kaupungissa asumisella. Se virtaa veressä ja näkyy asenteessa. Se huokuu, on viileän tyylikästä ja ehdottomasti omanarvonsa tuntevaa. Ja arvo...se on kallis.

Moskovattaret, ikään katsomatta, osaavat paljon enemmän kuin kukaan ulkomailta, saatikka vielä maalta muuttanut tilliainen voi osata. Katse joka sivaltaa metron ovella vastaantulevan naisen nilkkoista hiustupsuun, hitaasti, varmasti ja halveksuen sekä kertoen kuinka yhteensopimattoman kokonaisuuden olet tänään pukenut päällesi, on vain osa kakkua. He osaavat paljon muutakin.

Ulkomaalaiset miehet, jotka ovat päätyneet etsimään itsellensä seuraa Moskovan kirjavasta yöelämästä, raportoivat tilanteen olevan vähintäänkin haastava. Ensitreffien jälkeen seuraaville pääseminen naisen mielestä edellyttää ainakin sitä, että hänen tulee saada joku uusi asukokonaisuus, taikka uudet kymppitonnin korkokengät, sillä näillä ei enää kehtaa tulla näytille, onhan niitä jo kerran käytetty. Tämän uuden tarvittavan asusteen kustantaja on tietenkin se treffipartneri. Jos mies on kukkaron nyörit höllänä kustannellut kaunokaiselleen jo niin paljon kaikenlaista, että suhde on lähentynyt yhteenmuuton partaalle, tulee osalle miehistä se viimeinen ja ratkaiseva kulttuuriero esille- yhdessä asuminen ei tarkoita menojen tasaista jakamista tai vuokran puoliksi maksamista, vaikka naisella olisikin hyvätuloinen työpaikka. Miehen tuloilla Kuuluu Pyörittää taloutta. Se on paikallista tasa-arvoa. Se on Elämää!

Näin hääpäivänä voikin muistella sitä, miksi Miekkosen vierellä sanoi Tahdon aivan jokin muu kuin moskovatar, joitain vuosia sitten. Hän oli kuulemma tiennyt jo kauan, että vaimo ei tule olemaan Moskovasta, eikä välttämättä edes Venäjältä. Tätä päätöstä oli varmastikkin osaltaan auttamassa yliopistossa matemaatikko ystävien kanssa tehdyt laskelmat, joiden mukaan kelläkään heillä, ei oikeastaan ole varaa vaimoon. Etenkään moskovalaiseen!

keskiviikko 10. syyskuuta 2008

Kruunua kiillotamassa

Tilaisuudesta pitää ottaa vaari, varsinkin kun maha on kokoajan suurenemaan päin. Niimpä tämä mamma viettikin viikonloppunsa erinomaisessa seurassa, eteläisessä Euroopassa. Matkalla tuoksui ja maistui, tunnelma oli iloinen ja kuplivainen. Kaiken sen lisäksi matka toimi pienenä henkilökohtaisena egotrippinä.

Tuli nimittäin tavattua monta ystävää ja tuttavaa pitkästä aikaa. Ja oli kyseessä suomalainen taikka muu eurooppalainen kaveri, asuinpaikkani muistettuaan alkaa aina yleinen päivittely. "Asut Moskovassa, sehän on ihan hirveä paikka, kuinka siellä pärjää?" "Olet kyllä rautainen mimmi, sehän on varmasti tosi vaikea paikka asua." "Oi, minä en kyllä siellä voisi asua, olen kerran käynyt ja siellä on niin rumaa ja kiireistä." Jos kyseessä on suomalainen kommentoija, voi vedota venäläisten hyväsydämisyyteen ja yhteisöllisyyteen. Niiden hienojen ominaisuuksien avulla, joita Suomessa ei niin runsain mitoin tapaa, pärjää Moskovassa kelillä kuin kelillä, voi vakuuttaa.
Jos taas kyseessä on eurooppalainen kommentoija, joka tuntee paljon suomalaisia, voi sanoa että venäläiset on niin avoimia suomalaisiin verrattuna, että heiltä on paljon opittavaa. Unohtamatta taas sitä hyväsydämisyyttä.

Eräät tykkäävät ottaa juttuihinsa mukaan politiikan. "Kuinka siellä nyt pärjää kun Putin on tullut ihan hulluksi ja entäs ne sodat?" "Eikö tunnelma ole poliittisesti aika kireä ja varmaan jännittävää siellä elää juuri nyt." Yleisesti myös oletetaan venäläisten olevan jotenkin pikkuvauvan tasoisia puhtaan ymmärtämättömiä, taikka sitten täysin kollektiivisesti aivopestyjä, ja sellaisen porukan seurassa ajatellaan sitten olevan vaikeaa asua. Tälläisiin juttuihin voi kokeilla vastata jotain, kertoa kuinka suuri on Moskova/Venäjä, ja ettei joku kahakka jossain kaukana vaikuta elämääni mitenkään Etelä-Moskovalaisessa nukkumalähiössä. Myöskään Putinin kilahduksien taso ei vaikuta elämäämme toistaiseksi millään lailla. Jokatapauksessa kysymykset ovat jo alkujaan niin asennevärittyneitä, että niihin on lähes turha vastata. Sillä ulkomaalaisille jotka muuttavat Venäjälle, voi käydä heidän mielestään ihan samalla lailla ajan mittaan kuin koko kansalle heidän näkökulmasataan on käynyt; vaipuminen kollektiiviseen ymmärtämättömyyden tilaan. Siinä on sitten ihan turha selitellä, että venäläiset ovat ehdottomasti terävä-älyisimpiä ihmisiä mitä olen koskaan tavannut. Tai että tulkaahan tutustumaan edes yhden kerran, ja lukekaa kansainvälistä mediaa silmät auki, propaganda ei ole sidottu yhteen maahan.
Jokatapauksessa nyt on taas tullut päähän kiiltävämpi kruunu, ilman mitään ponnisteluja. Sitten kun syyssateiden loputtomalta tuntuvaan ropinaan alkaa kyllästyä (mikä tapahtuisi Suomessakin), voi muistaa että jonkun mielestä olen rautainen mimmi, ihan vaan siksi, että asun Moskovassa.

perjantai 29. elokuuta 2008

Äijät

Kadut, jotka on täynnä joko parkkeerattuja kulkubiilejä tai sitten niitä kulkubiilejä kaikenlaisten könöjen sisällä, kätkevät varrellensa monenlaista meininkiä. Meidän metriksen ja kodin välillä olen jo pidemmän aikaa tsiigaillut muutamaa tallia, joiden SISÄLLE ei koskaan mene autoja. Sen sijaan autot, Moskvitsit ja muutama kiiltelevämpi biili, nököttävät aina talliensa edessä, ja niiden isomassuiset omistajat hengailevat kivalla ilmalla tupakilla siinä hollilla.

Äijien salaseuran merkkinä on autotallin katolla sähkölinjoista roikkuva, jaloistaan kiinni hirtetty kuollut varis. Sisällä näyttää olevan pari pöytää, paljon tyhjiä pulloja, seinällä telkkari ja tapettina hyvin vähäpukeisten pimujen kuvia. Herroilla on varmaan paljonkin bisneksiä, mutta niitä ei ainakaan toimiteta päiväsaikaan. Eipä iltaisinkaan vaikuta yhtään sen kiireemmältä.

Täällä äijät saa olla ihan vapaasti äijiä. Metrossa leijuu aina yhtä vahva hien haju, sillä hyvin monet nuoret miehetkin käyvät vain sen pakollisen kerran, (tai maksimi pari) viikossa pesulla. Äijät saa maata kotona sohvalla ja vinkua ja valittaa, ja juoksuttaa vaimon kaukosäätimen perään. Ja ihan turha niitä on vaihtaa uuteen, tuumaa moni. Sillä ihan samanlaiset tyypit ne röhnöttää naapurienkin sohvilla.

lauantai 16. elokuuta 2008

Kuka ei kuulu joukkoon.

Ylakerran Sergeylta on kuulunut taas kerran totuuden aani. Han kertoi etta siamilaisessa kerrostalokaksikossamme asustaa paaasiassa keskiluokan bisnesmiehia, eli pikkurikollisia. Sen voi ymmartaa jo kiiltelevasta automeresta, mutta myos heidan naaraistaan.
Nama kyseenomaiset vaimot, ovat yleensa pariakymmenta vuotta miehiaan nuorempia, saihkysaarisia Elleja, jotka hyvinkin kotiaiteilevat, mutta ehtivat kylla myos pinkeilla Hummereillaan kuntosaleille ja kahvilaan, silla loytyyhan taloudesta lastenvahti. Ja sitapaitsi lapsethan usein ovat paivakodeissa, tai balettitunnilla.

Tama Elli pitaa pihan vaimoseurastaan. Han ei omista pinkkia Hummeria eika ole kovin trimmattukkaan, mutta paivittainen annos akkirikkaiden moskovalaisten elamaa pitaa venajan kielen kaytannon harjoitukset tiukasti ajan tasalla. Nuo kammatut ja suitut parfyymintuoksuiset kanssasiskot pienten lasten kanssa saman hiekkalaatikon reunalla tuo sympatiaa ja empatiaa, pienta valheellista seurapiirintynkaa ja elaman jakamista.
Aina siihen asti kunnes isit kiiruhtavat illalla toista kotiin ja saavat lapsoset kirmaamaan leikkipuiston reunalle ja kapsahtamaan kaulaan. Silloin tama Elli holmistyy aina uudelleen, kun nakee oman isansa ikaiset miehet halailemassa pienia taaperoitaan ja huikkaavan omalle Ellilleen menevansa jo sisalle.
Niin, han hammentyy, mutta voi kuitenkin kertoa kysyttaessa, etta Mies on syntynyt eri vuosikymmella... Tasan nelja vuotta ennen hanta.

sunnuntai 10. elokuuta 2008

Idästä länteen, lännestä itään...

Kolmessa viikossa ehtii tapahtua. Menomatkalla mahduimme vielä lapsosen kanssa samalle junapedille nukkumaan, tulomatkalla emme enää niin hyvin. Suomessa oli edelleenkin se puhdas hengitysilma ja paljon järviä. Porojakin tuli nähtyä. Kaikki oli kuten Suomessa ruukaa olla.
Täällä kotona taasen kaikki on niin erilailla. Miehellä on puku päällä töihin lähtiessä, ja Vaimolla on matkan jälkeen jo sen kokoinen vatsa, että se alkaa selvästikkin vaikuttaa aivotoimintaan. Joku potkii Vaimoa sisältäpäin, ja samalla Kaukasuksella soditaan. Kumpi tapahtumista voisi olla kiinnostavampi Miehelle? Perjantaista lähtien uutislähetysten seuranta on kasvattanut suosiotaan tuhat prosenttia tässä taloudessa, ja Vaimon erilaisiin olotiloihin ja tunneilmaston muutoksiin liittyvä uutisseuranta ja vähentynyt samat prosenttiluokat.
Sodat ja niiden uutisointi on taas Vaimolle jo hieman liikaa. Hän pakenee huoneesta kuvatulvan vyörähtäessä käyntiin. Hormoonihuuruissaan hän kiittää korkeakoulutusta, joka on pelastanut Miehen armeijalta ja sotilasuralta.

lauantai 19. heinäkuuta 2008

Ex-hipin tunnustukset

Meitä on monenlaisia.
On heitä jotka syntyvät mukavissa kaupunkikodeissaan, käyvät maaseudulla joskus lomalla silittelemässä lehmiä, ja teini-ikäisenä laitattavat rastat päähänsä, maksavat tilausbussin pohjanmaalle ja päästävät ketut häkeistään. Pyyhältävät takaisin Hesaan ja polttelevat ruohoa taiteellisten kavereidensa kanssa. Ja pikkuvirkamiesvanhemmat huokailevat.
Sitten on heitä, jotka oikeasti tietävät jo teineinä mitä tarkoittaa "omavaraisuus", 12h työpäivät, viikko pois koulusta perunannoston takia, kierrättäminen ennen lukemaanoppimista. He eivät polttele pilveä kavereiden kanssa, koska siihen ei ole aikaa, ja saavat nippanappa viikonlopun vapaata kesässä jotta voivat vintata pyörällä 20kilsan päähän rannalle.
Koska kaikkein tylsintä ja vähiten opettavaista on tehdä sitä tuttua ja turvallista elämänsä loppuun saakka, päätyy aina muutama kaupunkilaishippi maaseudulle "oikean elämän pariin", koittamaan mitä tarkoittaa omavaraisuus ja talikonvarressa heiluminen.
Ja voi myös käydä niin, että joku maalaishippi päätyy kaupunkiin. Eikä edes Helsinkiin, vaan jonnekkin ihan hillittömään suurkaupunkiin. Semmoiseen missä ei voi kierrättää, missä pitää ostaa pullotettua juomavettä ja korkeimmanluokan viljely mitä voi harrastaa on pari yrttipurkkia parvekkeella.
Näistä mallikkaista hipeistä, on tämä pohjoisen rouva, jo ex-hippi ja niin entinen maailmanpelastaja nähty viimeaikoina ranskalaisen hypermarkettiketjun käytävillä raskaasti huokailemassa. Miehen toimistopaidat eivät puhdistukkaan pelkällä hyvällä tahdolla. Niissä on läiskiä jotka eivät irrota otetta missään asteessa, millään hitusenkaan ympäristöystävällisellä tuotteella. Rouva ei tiennyt että elämässä voi tulla näin raskaita päätöksiä eteen. Onko pakko jossain vaiheessa kuitenkin ostaa valkaisuaineellista pesuainetta? Onko se sama asia kuin naimisiinmeno ja lastensaanti, että kyllä ne sieltä eteen tulevat vaikka kuinka räpistelisi vastaan ja kuuntelisi punkkia?
Auttakaa hädässä olevaa!

tiistai 8. heinäkuuta 2008

VVH

EI Suomi niin erikoinen ole. Hyväksi syyksi sinne matkustamiseen silloin tällöin riittää se, että voi puhua ja tulla ymmärretyksi ilman suuria ponnisteluja. Tänään, oli se päivä kun tämän rouvan olisi jo pitänyt olla jo lepuuttamassa aivojaan. Näin ei käynyt. Vastaan tuli Venäjän Valtiollinen Hidaste.
Jos jossain hamassa menneisyydessä, esimerkiksi juuri menneenä keväänä, tuli suitsutettua jotain epämääräistä mutta iloista oleskeluluvasta Venäjälle, sen voi jo pyyhkiä yli. Unohtakaa. Tällä onnen passilla, ja siinä olevalla leimalla, saa siis oleskella maassa maaliskuuhun 2011 saakka. Kaiken muun ylimääräisen voikin sitten unohtaa. Sillä kyseessä ei ole virallinen oleskelulupa. Vaan sen pikkuveli, alkuoleskelulupa. Sellainen treenikappale.
Jokainen onnekas, jolla on tämä treenikappale passissaan, joutuu hakemaan maasta pois matkustukseen erityistä viisumia, taikka tarkemmin sanottuna jotta pääsee maahan takaisin sisään, sillä oleskeluluvan pikkuveljellä ei voi päästä maahan sisään ilman kyseistä erityistä viisumia. Haku kestää kymmenen päivää, ja viisumi pitää hakea jokaisella maastapoistumiskerralla uudelleen. Tätä hienoa sparvkaa rouva nyt odottaa. Ja aivojen lepuuttamisloma siirtyi hieman tuonnemmas.
Että älkää alkako heittelemään mitään kylmiä kiviä siellä järviin. Vasta elokuun lopussa saatte sen tehdä.

keskiviikko 25. kesäkuuta 2008

Pankkiasioita

Olipa kerran Ikea. Asiakkailleen ystävällinen. Kerran, pari vuodessa, saa huonekaluja ostaa koteihinsa hekin, joilla ei ole välittömästi pariasataatuhatta ruplaa takataskussa. Kymmenen kuukauden maksuajalla, ilman korkoja!
No, sinne suuntasi tiemme. Ja joka kuukausi kolahti tietylle tilille sen jälkeen mukava summa rahaa. Joskus hieman sen ylikin. Jottei tarina olisi ollut liian yksinkertainen, viimeinen summa eksyi pankin erehdyksestä väärälle tilille. Aijai!
Pankista soitettiin ja luuriin huudettiin. Tällaisia virheitä he eivät ikinä tee, ja kaikki on maksajan syytä. Se että summa oli seuraavana päivänä jo oikealla tilillä, ei lämmittänyt enää ketään. Sota oli jo syttynyt.
Tammikuusta lähtien on Mies säännöllisin väliajoin juossut samassa pankissa, aina uudelleen todistamassa paperinivaskan kanssa, että vika ei ole hänessä. Papereita on pengottu, tietokoneita naputeltu ja sitten todettu että homma on hoidossa, ei mitään hätää, ei mitään virheitä, hei hei! Ja eiköhän puhelin ole pirissyt uudelleen kuukauden päästä, samasta pankista, eri virkailijan toimesta. Ette ole maksaneet velkaanne! Pian on ovenne takana isot äijät verenhaju sieraimissaan! Antakaa 300 ruplaa tai he hakkaavat teidät!
Samat äijät on kuulemme taas lähetetty asialle. Ja pankkivirkailija ei aio kertoa mikä on virkailijan nimi, jolle asia on siirretty käsiteltäväksi. Ei kuulemma ole hänen ongelmansa. Te ette ole maksanut sitä! Ja teillä näyttää muutenkin aina olleen ongelmia luottotiedoissa! Huusi pitkäkyntinen naikkonen. No kuulkaa, ei koskaan ole ollut.
Arvatkaa avaako tämä Rouva ovea jos ovikello pirisee. No ei.

tiistai 17. kesäkuuta 2008

Lellitty Kakara

Vaimo Pohjoisesta on viettänyt rentouttavan lomaviikonlopun ihan Moskovan katveessa, satojen datsa mökkien kylässä, yli viisikymppisten seurassa. Ohjelmassa oli sääskiä, todella viinietikkaista sashlikia, aurinkoa, porkkanapenkin kitkemistä, paljon kirjan lukemista. Voe että olikin...tylsää.
Hänen Korkeutensa kun on tottunut vähän paremmalle. Kesämökit joissa Hän on elämänsä aikana viettänyt aikaa, ovat Aina sijainneet joko järven tai meren rannalla. Naapurimökkiläiset eivät olleet kahden metrin päässä aidan takana. Oli tilaa, peltoa, metsää ja pihaa missä pelata sulkapalloa, pystyi uimaan sata kertaa päivässä, lähteä nukkumaan keskelle järveä veneeseen. Metsät eivät muistuttaneet kaatopaikkoja, ja löytyi aina korkeita puita mitkä mukavasti toivat varjoa keskipäivän kuumuuteen.
Nyt kaikki oli niin toisin. Datsa kylässä satoja mökkejä nököttää vieri vieressä keskellä peltoja. Yksityisyyttä turvataan kaikenlaisilla aitaviritelmillä. Lähin uimapaikka on parin hikisen autotunnin päässä, jossa on tuhat muuta pulikoimassa pikkuruisessa lammikossa. Jokainen naapuri popittaa eri radiokanavaa. Missään ei ole tyhjää nurkkaa jossa voisi vaikka potkia palloa. Kaikki pihat ovat sentilleen täynnä kaikkea hyödyllistä syötävää.
Ja niinmpä Hänen Korkeutensa ei aio polttaa nenäänsä tuolla pellolla enää uudelleen tänä kesänä. (Pakollinen vierailu on hoidettu.) Sillä hän on Lellitty Kakara. Hän on länsimaalainen.

tiistai 10. kesäkuuta 2008

Moskovatar

Anna on ihastuttava, hurmaava, rakastettava. Jokainen paiva kun han astuu luokkaan, on jalassa uudet korkokengat jotka kayvat yhteen kasilaukun kanssa. Huulet ovat aina kirkaanpunaiset, vaaleat hiukset hyvin ojennuksessa ja siniset silmat tiukkivat lampimasti keppostellen. Tunnit keskeytyvat useaan otteeseen, kun luokan ohi kavelee aina joku uusi tuttu, jota pitaa paasta kunnolla halaamaan. Nauru helahtaa kuin puron solina aina vain uudelleen, ja aiheet lentavat nurkasta toiseen. Elama kasitellaan perinpohjaisesti mitaan pelkaamatta.
Eraana paivana keskustelun aiheeksi annetaan luokan naisille miehet, ja miehille tekniikka. Anna tulee luoksemme ja kysyy onko meilla juuri ne oikeat miehet. Onhan meilla. Onko hanella? On. Annan silmiin syttyy viela syvempi lampo. "Oi, se oli kauheaa! Olin jo naimisissa. Minulla oli jo lapsi! Mutta han on se oikea, tiesin heti kun nain hanet..." Kadet huitovat ilmaa, kyyneleet tipahtavat poskille. Miehet luokassa kaantyilevat vaivaantuneesti ja selvastikin unohtavat tekniikan. "Han on arsyttava! Laiska! Han istuu paivat television aaressa, se kuuluu hanen tyohonsa. Samalla han polttaa etutaskun askista, takataskun askista, povarin taskusta aina uuden tupakan, aukaisee aina uuden pullon olutta, ja viljelee kaiken sen ymparilleen sohvan viereen. Oi miten hitosti minun pitaakaan siivota! Han on ihan sietamaton!" Luokan miehet koittavat piiloutua pulpettien alle. Syyllisyys jakautuu... Annan kadet viuhtovat ja selittavat kaiken uudelleen. Silmat nayttelevat vielakin enemman. Olemme jo hanen miehensa olan takana katsomassa televisiota. "Mutta voi, kuinka mina hanta rakastan!" Kyyneleet purskahtavat taas esiin. "Han on NIIN alykas...Ja juuri se oikea!"

keskiviikko 4. kesäkuuta 2008

Rikos ja rangaistus

Sateinen kesäaamu eteläisessä Moskovassa. Lainsuojatonta kyditään Lada Samaran takapenkillä kohti poliisiasemaa. Perillä. Ei, se ei ole katujuoppojen putka-asema, vaan keskus missä ratkotaan Oikeita rikoksia. Etsintäkuulutettujen kasvoja vilisee seinillä. Lainsuojaton kapuaa viidenteen kerrokseen asti.
Hän on syyllistynyt nuoresta iästään huolimatta jo moneen asiaan. Viisivuotiaana hän koitti piilottaa lapasensa sisään naapurintytön Kinder munasta saaman tipu-lelun. Teini-ikäisenä hän valehteli usein opettajilleen, sekä ylenkatsoi vahnempiensa määräämiä kotiintuloaikoja. Mutta huumeisiin tai tupakkaan hän ei koskaan ole sortunut. Hänen rikkeensä ovat aivan toista luokkaa.
Lainsuojattomamme löytää oikean oven, ojentaa passinsa pyydettäessä, istuu alas ja vastailee kysymyksiin. Osoite, tyttönimi, ammatti, koulutusaste? Mikä on kotimaa? Kyselee poliisivirkailija. Suomi, Hän vastaa. Ei, kun mistä olette kotoisin, ei alue, vaan maan nimi, kuten Uzbekistan. Olen Suomesta, Lainsuojaton vastaa uudelleen. Ei ei, jatkaa virkailija, maa, kuten Uzbekistan tai Tadzikistan. SUOMI, vastaa Hän, selkeästi ja varmasti. Virkailija selaa Lainsuojattoman passia, ja hämmästelee.
Sitten maalataan kaikki sormet, painellaan useisiin papereihin, sitten pian koko kämmenet. Paperit otetaan mukaan Lada Samaran takapenkille, sade jatkuu. Seuraava toimisto. Kasa papereita sormenjälkineen matkaa uudelle pöydälle, allekirjoitellaan, päivitellään. Mitenkäs nyt näin, suomesta naimisiin venäläisen kanssa, ja tänne asumaan? Lainsuojattoman appiukko paasaa suurella äänellä, jotta kaikki toimiston naiset kuulevat. "Täällä kaikki nuoret naiset juovat kaljaa ja polttavat tupakkaa, näin ei ole hänen maassaan. Mukavahan se on terve ja hyvä vaimo saada." Hah, mikä vale, miettii Lainsuojaton. Raittiit suomalaiset naiset voi laskea yhteen kahden käden sormilla.
Lainsuojaton jatkaa takaisin kotiinsa. Taas on askel eteenpäin oleskeluluvan saaneen rekisteröintiprosessia. Tällaisesta palkitaan aina jäätelöllä.

tiistai 27. toukokuuta 2008

Paluu menneisyyteen

Kylpy otetaan kerran viikossa viikonloppuisin, kun kaikki ovat kotona lauantai-iltana. Silloin emäntä keittää monta padallista vettä ja yksi kerrallaan perheenjäsenistä pujahtaa hyöryävään kylpyyn, jonka jälkeen hiukset suitaan ja pukeudutaan puhtaisiin, vastasilitettyihin vaatteisiin.
Arkiaamuisin emäntä keittää pienen padallisen vettä, luodakseen pehmeyttä ja miellyttävyyttä miehensä parranajohetkeen, ja jotta lapset voivat pestä kasvonsa hellivän lämpivällä vedellä. Iltaisin kun muu perhe on jo nukkumassa, emäntä laittaa liedelle vielä keskikokoisen padan, ja puhdistaa keittiön ja pesee astiat, hymy huulillaan hiljaisesti hyräillen.

Isovanhempieni lapsuusmuisteloita? Ei suinkaan, vaan Moskovan jokakesäiset tuiki tarpeelliset kuumavesiputkien puhdistusviikot, jotka ovat taas pyörähtäneet käyntiin. Kolme tulevaa viikkoa meitäkin taas muistutetaan siitä, kuinka kaikki oli silloin ennenvanhaan. Kraanasta tulee vain kylmää tai tosikylmää, ja kunnon perheenemäntä etsii suurimmat patansa taas kaapeista tarpeelliseen käyttöön.

Muunlaisetkin menneisyyden muisteloviikot toimisivat täällä varmasti. "Miltä tuntui silloin kun en voinut ajaa lähikaupan oven eteen kiiltävää maasturiani, vaan kävelin kauppaan sata metriä",-viikot toisivat mieleen miten mukavaa olikaan käyttää jalkojaan kävelemiseen. Oi niitä aikoja!

sunnuntai 25. toukokuuta 2008

Kaupankäyntiä

(Viikko nro.2 nettipimennossa sai juuri valaisevan käänteen ja täällä sitä taas ollaan!)

Jonkinlaisena asiakaspalvelun vähintäänkin puoliammattilaisena jokaviikkoinen asiakkaana oleminen saa Tässä maassa Tämän asiakas Rouvan sanattomaksi. Seuraavaksi otteita niistä hetkistä.

1.Jättimarketissa
Rouva huomaa että banaanit ovat vain 27 ruplaa kilo. Herra apina on niiden suurkuluttaja, joten Rouva koittaa valita parhaat päältä. Kaupan myyjä kuitenkin keskeyttää, huomauttaa että nehän alkaa olla jo kaikki pilalla, mene ja avaa tuolta syrjemmältä uusi laatikko ja ota sieltä. Tokihan näin sitten tapahtuu.

2.Naisten dingeli-dängeli puodissa
Rouva on syventynyt hiuslenksujen vertailuun, ja lopulta tiukan ajatuslaukan jälkeen päätyy ottamaan hyllyltä kolme, ja menee kassalle. Kassanmyyjä tuijottaa Rouvaa kysyvästi ja sanoo että ne on sitten 30 ruplaa kappale, aiotteko todellakin ostaa. Rouva tuijottaa myyjää vielä kysyvämmin ja sanoo da.

3.Pikku kioski
Rouva on löytänyt kauan etsimänsä- unikonsiemeniä leivontaan! Hän kurottautuu luukulle ja sanoo tahtovansa 50 grammaa. Myyjätär katsoo leppeästi kuin pientä lasta ja toteaa "ette te noita halua ostaa, ne on jo kauan olleet pilalla." No ei kai sitten, jos ne kerran pilalla...

4.Pieni kehystyskauppa
Poikkeamme kysymään hintoja. "Päivää, paljonko maksaa kuvan kehystäminen".
Myyjätär on keskittynyt kirjoittamaan. "Päivää, voisitteko kertoa esimerkki hinnan kehystykseen". Myyjätär kirjoittaa edelleen, huokaisee, nostaa kaulaansa hitaasti venytellen ja kartoittaa katseellaan Miehen vaatetuksen alhaalta ylös ilmeisen epätytyväisenä näkemäänsä kokonaisuuteen. "Minulla on kuulkaa nyt kiire." Sanoo hän naksauttaen laiskasti. "No mutta voisitteko kuitenkin kertoa meille esimerkin." Myyjätär tuijottaa epäuskoisena. "Ne on kuulkaa kaikki ihan eri hintaisia." "Aivan, ymmärrämme sen, mutta voisitteko näyttää jonkun esimerkin." Jatkaa Mies ystävälliseen sävyyn. Myyjätär huokaisee uudelleen, lupsauttelee vaaleansinisiä luomiaan ja toistaa lauseensa erilaisista hinnoista. Siinä vaiheessa Miehen Rouva purskahtaa ylitsevuotavaan nauruun, joka tarttuu sekunnissa Mieheen. Siinä he seisovat, katsovat Myyjätärtä ja nauravat, ja sitten poistuvat. Myyjättäreltä kaikuu perään vielä itsepuolustus: "Minulla on kuulkaa nyt todella kiire!"


PS.Tulkaa toki käymään ja kyläilemään sieltä, niin voidaan lähteä yhdessä shoppailemaan!

sunnuntai 18. toukokuuta 2008

It's Like That

Kun tietokone menee viikoksi rikki, pitää keksiä jotain muuta oheistoimintaa. Niimpä täällä on viimeaikoina tanssattu, jotensakin tähän tapaan.

keskiviikko 7. toukokuuta 2008

Etsintäkuulutus!

Huomio kaikille feministeille ja eläinsuojelijoille! Etsittekö suurempia ja haastavampia työkomennuksia? Alkaako pohjanmaan tarhat jo ketuttaa? Joko naapurin Liisa lyö yhtä hyvin Urpoa turpiin kuin Urpo Liisaa? Älkää huoliko! Töitä varmasti löytyy tältä planeetalta, kääntäkää katseenne itänaapuriin.
Tilaisin teitä pari bussilastillista koko kesäkaudeksi levittäytymään erilaisiin kenttäkohteisiin ympäri Moskovaa. Sillä pääkaupungeistahan se kehitys aina leviää muuallekin maahan. Kielen osaaminen ei ole niin tärkeää, aseenteella pärjää. Feministien toivon kyttäävän tavallisia arjen tilanteita puistoissa ja keittiöissä. Voin lahjoittaa pienen kenttäsanaston ja tarvittaessa esiin nostettavia valmiiksi kirjoitettuja kylttejä. Kuullessanne usein toistuvan "pojat eivät itke tuollalailla, oletko muka joku pikkulikka", voitte nostaa esille "kaikenlaisten tunteiden hyväksyminen lapsuudessa tekee meistä eheämpiä ja tasapainoisempia aikuisia. Itku kuuluu sekä pienen pojan että pienen tytön elämään."-kyltin. Jos taas tapaatte lauantai-illalla keittiössä istuvan kaveriseurueen jossa nauretaan sille että perheen poika sai joululahjaksi nuken, voitte ottaa esille "hoivavietti on olennainen osa kumpaakin sukupuolta, ja on tervettä antaa sen näkyä ja kehittyä pienillä lapsilla"-kyltin.
Jos haluatte katutason päivittäisen epätasapainon korjailemiseen, voitte jakaa kadunkulmissa kaljapulloja myös pariskunnan naisille, sekä metrokylttien luona jakaa pienen pieniä minihameita miehille korkkarien kera. Vaihtoehtoisesti voitte jakaa naisille säädyllisen pitkiä hameita, seka ylävartalon kokonaan peittäviä paitoja joissa voi lukea Whoopi Goldbergin tavoin "tältä oikea feministi näyttää".

Eläinsuojelijoista toivon paikalle ne kovasydämisimmät. Yksi suurimmista missioista on antaa tuhansille paikallisille jotka ovat hankkineet itselleen vartiokoiran informaatiopläjäyksen tyyliin "lehmän kokoinen koirasi tarvitsee muutakin kuin yhden puolen kilsan pissatuskerran päivässä. Itseasiassa pari kymmenen kilsan juoksulenkkiä." Toinen suuri missio on tutustua katukoirien elinolosuhteisiin, koittaa pysäyttää baabushkat jotka heittävät niille mädäntynyttä lihaa tai ikivanhat salaatinjämät kerrostalon ikkunasta. Putsata niiden turkit, kartoittaa taudit ja lähettää elinkelpoiset Onnellisten Entisten Katukoirien Tarhoille, jonnekkin kauas MKAD:n taaksen.

keskiviikko 30. huhtikuuta 2008

Hiekkalaatikkokauden avaus

Nyt kun alkaa olla vappujuhlinnan aika, voi vilkaista ikkunasta huojentuneena ja tuumata, ettei kai lunta enää tule. Siispä kaapille kaivelemaan kakkumuotit ja kaivurit esiin. Suomessahan taidetaan mainostaa nyt terassikauden avausta. No, meillä se on hiekkalaatikkokausi. Tämän kauden kaikkein tunnusomaisimmat piirtet lämpimän ilman lisäksi on syvältä kumpuavat primitiivireaktiot. Miten sitä onkaan voinut kuvitella koko elämänsä olevansa ihminen varustettuna lehmänhermoilla! Ah, mitkä itsepetoksen vuodet! Vain ja ainoastaan Moskova voi todistaa täydellisesti toisin.

Naapureiden papoille ja mamoille hiekkalaatikkokauden ja terassikauden avaus ovat nimittäin synonyymeja. Samalla kun kaapista on kaivettu kakkulapiot ja ämpärit, on käyty lähikaupan kautta kurvaamassa pari askia tupakkaa ja muutamat oluset. Näin sitä sitten viipotetaan mihin tahansa lähietäisyydellä sijaitsevaan leikkipuistoon pikku Mashan tai Zhenyan kanssa, ja voi kesän autuutta. Siinä sitten kesäpäivän tai illan lämmössä, pistetään tupakaksi kymmenen kertaa tunnissa, nauretaan ja jutellaan ja korkataan aina seuraava pullo. Ja tietenkin ihastellaan aina miten hienoja kakkuja mussukat ovat saaneet sillävälin aikaiseksi.
Kaikkein huomionarvoisinta tässä on se, että tupakalle ei voi koskaan lähteä puiston ulkopuolelle. Jos heidän terassipenkkinsä sattuu olemaan metrin päässä kiikuista, niin voi voi vaan teille jotka vielä luulette että passiivinen tupakointi on vaarallista lapsille. Kohtelias pyyntö, joskos voisitte siirtyä syrjempään, aiheuttaa usein räkäisen naurunremakan. Siinä missä tämä lempeäluontoinen ja rauhallinen Pohjoisen Vaimo on valmis ojentamaan ruusukimpun niille jotka vaivaantuvat siirtämään itsensä, on hän nyt myös valmis mm.täyttämään talvisaikaan heidän autojen pakoputket lumipalloilla, ampumaan erinäisiä ihmisjoukkoja Neptunuksen taakse, tai ihan vain huitaisemaan käsilaukulla niin lujaa kuin jaksaa heitä, jotka toteavat "eihän tästä nyt ole mitään vaaraa, ja sitäpaitsi ollaan lähdössä jo tunnin päästä pois."
Tämä rouva etsii ja etsii itsestään rakkautta, myötätuntoa ja anteeksiantoa, laskee uloslähtiessään jo valmiiksi kolmeensataan tai viiteentuhanteen, puree huultaan ja koittaa ajatella kaikkia kauniita asioita maailmassa, mutta silti pieni pelko hiipii sydämeen, ettei tämä kausi ehkä menen enään niin hillityissä merkeissä kuin viime kausi. Sillä jo eilen tuli lipsautettua eräälle rouvalle (suomeksi) "haistakaa kuulkaa paska!" Turha kai sanoa että Lapsonen oli vieressä.

perjantai 25. huhtikuuta 2008

Vaarojen kaupunki

Naapurin korealaisrouvan mielestä Moskova on äärettömän vaarallinen kaupunki jossa kuolema uhkaa jokaisen nurkan takana, varsinkin ulkomaalaista, ja etenkin aasialaista. Jokaisen hieman äkäisen näköisen kaupunkilaisen sydämen alla tuikkii puhdas ulkomaalaisviha, mikä on valmis ryöpsähtämään häntä kohden hetkenä minä hyvänsä, etenkin jos hän jalkautuu ihmisten sekaan. Sempä takia myös Rouvan teini-ikäiset lapsoset eivät saa koskaan lähteä kavereilleen, eivät saa ulkoilla kymmentä minuuttia kauempaa valoisaan aikaan etupihalla, eivätkä omaa mitään kodin ulkopuolista harrastusta.
Kun me tapaamme Rouvan kanssa, ja kerron seuraavasta menostani "lähden metrolla käymään yhdessä toimistossa", "käyn keskustassa", tai muuta yhtä hohdokasta, huokaa Rouva haikein ilmein "Oi, kuinka sinulla on niin jännittävä elämä!" No voi, sanoppas muuta.
Tälläviikolla tavatessamme Rouvan piti päästä kirjakauppaan kilometrin päähän. Autokin on olemassa, mutta koska minä olin paikalla, ehdotti Rouva että tekisimme yhdessä päiväkävelyn. Mikäs siinä. Menimme tiukassa käsikynkässä kirkkaassa auringonpaisteessa kohti kirjakauppaa, ja Rouva hihitteli miten jännittävää ja mukavaa on olla kävelyllä ja kuinka hän on nyt ihan turvassa koska on käsipuolessani.
Olen koittanut vakuuttaa Rouvalle useaan otteeseen, kuinka tämä on ihan yhtä turvallinen kuin mikä tahansa muukin suurkaupunki, kunhan kuljeskelee päiväsaikaan ja selvinpäin julkisilla hyvämaineisilla paikoilla. Ja että katsoppas kun meidän kiinalaiset ja intialaisetkin naapurimme käyttävät metroja ja kulkevat kaupungissa ihan normaalisti. Mutta ehkäpä se onkin sitten niin, että vaikka naapurustossamme asuu kymmeniä aasialaisvoittoisella ulkonäöllä varustettuja ihmisiä, niin juuri tämä, koreilainen kasvo on pienelläkin ennakkoluulolla varustetulle ihmiselle liikaa?

Älkää ymmärtäkö väärin, on mukava olla lapsenlikkana. Mutta silloin kun on lapsenlikkana äitinsä ikäiselle ihmiselle, tulee hieman hämmentynyt olo.

maanantai 21. huhtikuuta 2008

Synttärit!

Tämä päivä on erityinen. Äitiys minussa täyttää kokonaista kolme vuotta. Sen takia että Lapsosen äiti on nyt 3v, sai Lapsonen mm.liitutaulun ja polkupyörän. Äidillä ei ole sensijaan kumpaakaan.
Mutta täällä jammataan. Laitetaan huonoja suomihittejä soimaan täysille, mietitään kävisikö ekaa kertaa elämässä vaikka kosmetologilla tai kampaamossa, ostaisiko korkkarit ja kävisikö solariumissa. Niin voisi maastoutua paremmin paikallisten äityleiden sekaan.

Kevät kolme vuotta sitten tuntuu jo niin kaukaiselta ajalta. Euforisten rakkauden ja äitiyden tunteiden sijaan, olin ihmeissäni että synnytyksen päätteeksi tulee jonkinlainen tulos (lue-vauva), ja että se uusi ihminen otetaan sairaalasta kotiin mukaan.
Onneksi kuitenkin muistettiin ottaa. Meillä kaikilla kolmella on ollut tosi kivaa yhdessä!

perjantai 18. huhtikuuta 2008

Hilloiks meni

Suomesta en kaipaa mitään muuta kuin pakastintani. Oikein mallikas, parisataalitrainen valkoinen kuutio joka pelastaa talven vitamiinipitoisella sisällöllään. Nyt se makaa yhden kaverin varastossa. Suomessa.
Suurin kulttuuriero joka on sijoittunut minun ja Mieheni ja hänen vanhempiensa välille kuin kylmä muuri on kaikki säilömiseen ja pakastamiseen liittyvä toiminta. Kun on ollut kouriintuntuvasti mukana kaikenlaisten syötävien tuotantoprosesseissa koko lapsuutensa, ei voi muuta kuin antaa sydämensä itkeä kivusta kun nyt taas tietää mitä tuleman pitää. Vadelmat, karhunvatut, omenat, mansikat, kirsikat, luumut...tulevat virtaamaan litra ja kilotolkulla luoksemme pitkin kesää, niin että ovensaranat paukkuu. Eikä meillä ole pakastinta. Oikeaoppisia umpioituja tiivispurkkeja ei löydy koko Moskovasta, eikä kyllä ole maakellariakaan, tai minkäänlaista kellaria, jonne niitä sitten lykkäisi.
Anoppi, joka on aina oikeassa ja jotka Kokemusta löytyy, on sitä mieltä että kaikki tuo edeltävä on ihan huuhaata. Hillot säilötään purkkeihin jotka tiivistetään kiinni keittämällä, ja ne säilyvät hyvin koko talven vaikka kuinka lämpimissä olosuhteissa. Siitä todisteena onkin aina hienot homeiset vauhtiraidat hillopurkin yläreunassa.

Viimesyksyinen ehdotus viimeisen parikymmenlitraisen luumutoimituksen yhteydessä oli se, että laitappas talveksi hillot ja muut partsille. Alkaahan nyt kuitenkin olla syksy. Koska purnukat eivät olisi minnekkään muualle mahtuneetkaan, niin laitoinkin ne juuri sinne. Seuraavaksi viikoksi pamahtikin sitten +30 lämpötilat, eikä hilloihin ole sen koommin koskettu. Nyt kun olen saattanut kaiken tuon viimeiselle matkalleen ja siivonnut parvekkeen, on mielessäni kaiherrus. Tämä Pohjoisen Vaimo kun on niin nirso, ettei syö hilloja penisiliinin kera. Hän tahtoo turhakkeen, pakastimen! Hän tahtoo pakastaa marjat marjoina! Hän ei tahdo syödä kolme tuntia keitettyä sokerisiirappista litkua jota teehen kauhotaan. Hän tarvitsee ymmärrystä. Ja vitamiineja.

tiistai 15. huhtikuuta 2008

The ensimmäiset

On monia kansallisuuden edustajia joita tunnen paljonkin. Korealaiset eivät kuulu siihen joukkioon. Siksipä aina tilaisuuden tullen koitan sivistää itseäni Koreasta ja korealaisuudesta naapureiltani, jotka ovat itse, juuri niitä. Niimpä eräänä päivänä tenttasin perheen teineiltä sitä, miten ihmeessä tuolle maaläntille Kiinan alapuolelle ovat tipahtaneetkaan korealaiset. Mistä he ovat tulleet ja onko heillä vaikka jotain esi-isä tyyppistä sukulaisuutta joihinkin kiinalaisiin heimoihin. Huomasin kaivavani verta nenästä mainitessani Kiinan. Aina niin viileän sivistyneet ja lähes epäteinimäiset teinit alkoivat pyöritellä tuohtuneena silmiään.
"Meillä ei ole mitään tekemistä Kiinan kanssa", he kuohkasivat. "Itseasiassa Kiina on varastanut historiamme, kuuluisimman monumenttimme ja nykyään pöllii myös kaikki hittibiisimme, kääntävät ne kiinaksi ja väittävät että ne on Kiinasta kotoisin!" Koitin rauhoitella seuruetta jollain muka hauskalla kommentilla ja kehoitin että mentäisiin asiaan. Mistä korealaiset ovat lähtöisin?

Sain eteeni historiallisia karttakirjoja, kansojen vaelluksia esittäviä viivoja ja hienosti väritettyjä aikakausia. Luento pisti hiljaiseksi, sillä se ei oikein tuntunut pysyvän koossa eikä logiikassa. Viimeisimmäksi yritykseksi Isosikon Pikkuveli kertoi minulle hartaasti vakavoituen että on olemassa vielä yksi teoria. "Korealaiset ovat itseasiassa maailman ensimmäinen heimo, josta kaikki muut kansat ovat saaneet alkunsa. He asuivat ikuisuus sitten Siperiassa, josta he sitten laskeutuvat pitkiä reittejä pitkin satojen vuosien saatossa alaspäin, ja lopuksi kotiutuivat Korean niemimaalle."
No tottakai.

maanantai 14. huhtikuuta 2008

Elävää draamaa

JOS on mitenkään mahdollista että elämä voi käydä suurkaapungissa tylsäksi, niin yksinkertainen viihdytys pläjäys suurimpaankin tarkoituksettomuuteen löytyy kun katsoo ikkunasta ulos. Kun talo on rakennettu jo jonkinmoiselle mäelle, ja ikkunamme ovat sijoitetut 11. kerrokseen, näkee ihan mukavasti ympärilleen. Talon alapuolella menee kaksisuuntainen tie joka on päätetty muuttaa yksisuuntaiseksi reippaiden parkkeeraajien ansiosta. Jokainen päivä useaan otteseen tiellä käytävä draama on nimeltään "MINÄ en ainakaan peruuta". Näytelmässä hyvin eri ikäiset, näköiset ja kokoiset alkuasukkaat ensin ajavat tietä puolitiehen, kunnes huomaavat yllätyksekseen ettei eteenpäin pääse kun joku pässinpää on ajamassa vastaan, ja sitten reagoivat aina roolihenkilölleen suotuisalla tavalla.
Jotkut, hyvin harvat päättävät pikapikaa lähteä peruuttamaan, ja saatavat olla onnekkaita ettei pirssin perään vielä kerääntynyt jonoa. Suurinosa kuitenkin koittaa väsytyskeinoa "istun tässä kunnes sinä poistut". Kyseinen tapa yleensä muodostaa pikku hetkessä kummallekkin suunnalle ylenmääräisen autosuman. Tämän jälkeen alkaa soida torvet. Muutamat viimeisimmät alkavat poistua ja peruutella. Ensimmäisissä ajokeissa istuvat pitävät kaikkea edelleen heistä itsestään riippumattomana tapahtumana. Joistain autoista noustaan ylös ja aletaan huutaa paikallisväestön ymmärtämää kieltä.
Hyvin yleinen päätös näytännölle on se, että pidempi jono, on siellä kuinka monta autoa tahansa, peruuttaa takaisin ja päästää yhden yhden vaivaisen jäljellejääneen ajokin ohitsensa. Muunlaisen käsikirjoituksen tullessa vastaan, ensimmäisten autojen uroot tai naaraat kömpivät tuulilasien takaa ylös, ja alkavat huitoa vimmatusti käsillään, pulputtavat ja huutavat, ja jopa tuuppivat toisiaan jos kyseessä on kaksi urospuolista ajopelin omistajaa. Pidemmän välienselvittelyn jälkeen kaikki alkavat olla jo niin paljon myöhässä töistä, että hintelämmän oloiset autonomistajat alkavat suosiolla peruuttamaan koko letkaa pois tieltä.

Voin vakuuttaa että joka kerta näytteleminen on yhtä raikasta ja aitoa. Harvinaisia luonnenäyttelijöitä ja erityislahjakkuuksia piipahtaa tiellä silloin tällöin. Lippuja on vielä muutama jaossa, seisomapaikoille parvekkeelle. Hintaan sisältyy tee, ja santsikuppi, jos näytös venyy. Tervetuloa!

perjantai 11. huhtikuuta 2008

Bakteerit karkuun

Vaikka oikein minkäänlainen kolottelu ja vaivatus ei ole hauskaa taikka mukavaa, niin venäläinen apteekki pelastaa päivän kuin päivän. Se on paikka minne tämä rouva voi unohtaa itsensä lasivitriinien eteen ja Miehen pitää suostutella minut ulos. Siihen tapaan kuin Poikasemme jäätelöaltaalta.
Nyt kun on päällä yskä, nuha ja särkyä joka kolkassa, maanittelin itseni jälleen apteeki visiitille. Eikä mennyt kaukaakaan kun löysin nenäni kiinni lasista ja silmäni haravoimasta värikkäitä purkkeja ja purnukoita. On homeopatiaa, ayrvedaa, yrttejä, vitamiineja, kaunestroppeja, tippoja ja tableteita. Hurmaavan eksoottisia kasvonaamiopakkauksia Japanista. Öljyjä joilla saa 200% tuuheammat ja kiiltävämmät hiukset. Teevalikoima joka nostaa mielesi rauhallisiin maisemiin missä bambupuumetsät suhisee. Luonnollisia rasvoja lapsille. Yskänpastilleja jotka sulavat pitkin nielua ja voitelevat yrteillä ja hunajalla niin että äänesi muuttuu linnunliverrykseksi. Kerro mitä tahdot!!

Paikallisella paratiisisaarellani on tietenkin krokotiilinsakin. Viereisen apteekin myyjätär muistaa tämän nenänpään jo hyvin, ja on päättänyt että ulkomaalaisia aksentteja, etenkään juuri TämänRouvan aksenttia, ei ymmärretä. Myyjättären asenne ei ainakaan nopeuta asioimistani, joten tuijottelen purkkeja sitäkin tiiviimmin ja hartaammin. Harjoittelen nimittäin samalla mielessäni tulevaa lausetta. Tänään en kuitenkaan niin tehnyt, sillä edessäni oli ihan helppo keikka. "Yskänpastilleja, Travisil, kiitos" Krokotiili tuijottaa minua laiskoilla silmillään, tiedostaen että edessä seisoo vain tyhmä lihapaisti. "En ymmärrä" Se sanoo venytellen. Toistan. Krokotiili jatkaa katseluaan, päässä käy hidas työskentely. "Ahaa, Travisil!" Se vihdoin huokaa, kääntyy, tulee pian takaisin ja minä saan tarvitsemani.
Olen lähes täysin vakuuttunut että Krokotiili-Myyjättären kohtaaminen on osa toipumis-ja parantumis prosessia. Bakteeritkin minussa juoksevat karkuun hänen katseestaan.

torstai 10. huhtikuuta 2008

Ljubof

Jos minulta kysytään, sanon sen mieluummin venäjäksi, kelle tahansa sanoisinkin.
Se kuulostaa niin kauniilta, pehmeältä, hellältä ja täyteläiseltä. On rikos lausua sitä suomeksi. Siksipä kerron teille siitä venäjän tapaan...

On syksyinen hiljainen, tihkusateinen ilta. Me tulemme myöhään kotiin, lapsukainen jo nukkuu rattaissa. Kävelemme käsikädessä, ja kaikki on vain niin oikein, niin varmaa ja kevyttä. Edessämme hoippuu kotiinsa keski-ikäinen mies. "Onko tämä katu kotikatuni?" Kysyy mies meiltä. Ehkäpä se on, tarkistamme nimen. "Ahaa, on se. No onkohan tämä minun rappuni, numero 32?" Katsomme pienellä präntättyjä numeroita. On se. Mies häviää rappukäytävään. Katson miehen perään ja ajattelen ääneen, mahtaa vaimo nyt kotona raivota kun mies tulee myöhään kännissä kotiin. "Tuskimpa vaan" tokaisee Mieheni. "On varmaan onnellinen että mies tuli elävänä takaisin, ja että voi itse nyt alkaa nukkumaan."

Samana syksynä puksuttellaan taas junalla pois Moskovasta, sitten pian takaisin. Saan tulomatkalle seuraksi kolme hyvin eri-ikäistä, näköistä ja oloista venäläistä naista. Oma kommunikaationi heidän kanssaan supistuu muutamaan lauseeseen siitä, minne matka ja miksi. Heidän välisensä keskustelut kuitenkin puhkeavat puolessatunnissa lämpimään, solisevaan ja helisevään pulputukseen. Käyn kävelyllä ja kun tulen takaisin, naiset istuvat kylki kyljessä samalla pedillä kuin ikuisuuden toisiltaan kadoksissa olleet sisarukset, ja helähtävät tuon tuosta kikatukseen. Ei, eivät he tunteneet toisiaan aiemmin.

Kun monta vuotta sitten olin lähdössä kesälomaretkelle Pietariin, pyysi kaverini että ottaisimme hänen sydämensä mukaaan, ja jättäisimme sen sulamaan Venäjälle. En tiedä kuka muu sen saman on tahtonut nähdä kuin hän. Ulkomaalaiset tulevat tänne rahakkaiden työpaikkojen perässä.

Minä olen täällä koska olen sanonut "Tahdon".

keskiviikko 9. huhtikuuta 2008

Onnen Päiviä

Nuhakuume ja nettiyhteyden kakeaminen ei pysäytä tätä tuuletusta ja kansantanhua. Meillä on vaatekaappi!! Se, että on vuoden odottanut edellisen muuton jälkeen saadakseen vaatteet pahvilaatikoista kaappiin, on tuskin kuitenkaan jalostanut minua ihmisenä. Mies on saanut jokaviikkoisen huomautuksen asiasta (jota myös nalkutukseksi erheellisesti kutsutaan), mutta eipä tiennyt parka kuinka rahalla voi saada tyytyväisen vaimon.
Niimpä täällä on tohistu toiminnan merkeissä. Ensin se neuvostoaikainen komistus on hiilattu palasina yläkerran Sergeylle, sillä siitähän saa vielä ehdan kaapin. Sen jälkeen on tuijotettu Ikean lahjapaketteja eteisessä, ja viimein eräänä viikonloppuna soitettu Sähläri ja Anoppi kyläilemään, ja alettu laittamaan kaappia kasaan juuri ennenkuin ovikello soi. Ja hops, kaappi on kasassa samana iltana. Sitten onkin ollut aikani tulla estraadille. Vaatteita on silitetty, puunattu, viikattu ja päivitelty. On löydetty uusia tuttavuuksia pahvilaatikkojen pölyisistä pohjakerroksista. On mietitty miksi näin rumia paitoja on koskaan tultu ostettua. Ja sitten: siinä se on, vieläpä kaksi hyllyä vapaata tilaa, ja koko huushollin ikuisuuden lattianrajassa pyörineet tavarat on paikoillaan!
Jotta elämä ei kävisi tylsäksi, on seuraava projekti tietokonepöydän osto. Asia on ollut tapetilla tietenkin yhtä kauan kuin vaatekaappikin. En tiedä mitä taikoja tarvitaan jotta tämän vekottimen saa lasten leikkipöydältä pois. Vinkkejä?
Mutta nyt sitten kaikki kaverit kyläilemään. Moskova alkaa vihreytyä kesää kohden, ja pääsette majoittumaan olohuoneeseen, jonne nyt pääsee nyt ulko-ovelta ilman viidakkoveistä!

perjantai 4. huhtikuuta 2008

Skinien kokoontumisajot

Mies koittaa aina välillä parantaa maailmaa. Yleensä yritys lähtee jostain ei niin helposta kohteesta. Tälläkertaa osansa saivat muurmaskilaiset skinit. Parin viikon aikana koneella oli menossa ankara näppäily ja illallisella pöydässä istui rankasti miettivä, vakava Mies. Nämä Muurmaskin välypäät olivat sitä mieltä että kaikki muut on ihan kaivosta paitsi BELGIAlaiset sekä he. Voi mikä nerokas idea! Mies kuitenkin koitti selittää että mitä todennäköisemmin he ovat belgialaisten mielestä aivan yhtä kaivosta kuin heidän mielestään lopun maailman populaatio. Ainakin ja etenkin belgialaisten skinien. Tämä muurmaskit eivät kuitenkaan uskoneet, tietenkään. Koitin sanoa ettei heihin kannata tuhlata aikaa, ovat todennäköisesti ihan samaa "meille ei tullessamme jaettu aivoja"-porukkaa mitä pieni kotikyläni Suomessa on pullollaan. Väitän tuntevani tun ihmistyypin, enkä muistele heitä lämmöllä.
Noh, mutta kuitenkin. Jos nämä muurmaskilaiset ovat mielestään yhtä kultaista porukkaa belgialaisten kanssa, niin mitäs jos alettais perustamaan vähän uusia ystävyysseuroja. Niitähän ei voi olla koskaan liikaa. Skinien "ystäyyttä yli rajojen" ja "kansainvälinen ystävyysseura" taitaa vielä puuttua. Niitä voi alkaa perustamaan just tuolleen ruohonjuuresta lähtien. Entisen luokkatoverini sanoin "ryssät on ihan ***seestä, niin on hurritkin. Paitsi että isänpuolen mummon suku on ruotsalaista, että kai niistä jotkut on ok, ja äidinisän suvusta on jotkut venäläisiä, että ne on olleet varmaan jotenkin normaaleja." Tällasista rakkauden tunustuksista se lähtee. Kukkapuskat mukaan ja halaamaan belgialaisia, muurmanskit!

torstai 3. huhtikuuta 2008

Itsenäinen nainen

Mies on viimeiaikoina päästellyt äänekkäitä lausuntoja, joiden aiheena on ollut jotensakkin se, ettei Hänen Vaimonsa osaa tehdä yksin yhtään mitään. (onkohan tätä keskustelua käyty joskus ihan toistepäin Suomessa...ihankuin...)
Tuli siis korkea aika näyttää osaamisensa. Huoleton hiustenharjaus, aurinkolasit päähän, lapsi tarhaan ja menoksi. Ensin bussilla tutun metrolinjan päähän. Siinä vaiheessa onkin jo nälkä. Aamiainen kahvilassa, ja takaisin kadulle. Aamiaisen aikana rakennukset ovat kuitenkin tehneet kepposen, ja kääntyneet toistepäin kuin yleensä. Metro ei enää olekaan "ihan lähellä Mäkkäriä", ja Mäkkärikin on jotenkin hassusti heitetty siihen tienposkeen.
Ei se mitään, katu on kuitenkin tuttu, ja toimisto on sen kadun varrella. Leninsky Prospekt, täällä ollaan oltu jo vaikka kuinka monta kertaa. Ja sen kadun varrella, jossain kohden on kyllä metroasema. Joten eikun etsimään. Tunteroisen päästä soittaa mies kesken seminaarin. "No löytyikö toimisto?" "Ei ihan vielä, mutta lähellä varmaan olen, kävelen Leninsky Prospektilla, ja se toinen katu risteää tästä ihan kohta." "Mitä sinä siellä teet, sunhan piti ottaa metro, se olisi ollut niin nopea ja helppo." Vakuutan että ei tässä hätää, kyltin mukaan jo kahden kilsan päässä on Profsajusnaja katu, ja sitä ennen tulee se toimistokatu. Ei viitsi ottaa bussia sellasen takia.

Ja sieltähän se toimisto vastaan tuleekin. Marssin sisälle, kysyn asiantuntevasti ja rennosti, kuka on viimeisenä jonossa huoneeseen numero kaksi. Joku iloinen mies ilmoittautuu. Jään odottelemaan. Myös tänne toimistoon, niinkuin kaikkiin muihinkin venäläisiin toimistoihin, on jostain putkahtanut Jonon Järjestelijä Täti. Puolen tunnin hiljaisen jonotuksen jälkeen paikalle alkaa pakkautua reippaasti porukkaa, ja JJT alkaa höseltää. "Kenen kanssa sinä menet" Täti kysyy minulta. "En kenenkään, olen yksin täällä" "Näen että olet yksin, mutta kenen kanssa menet sisälle" Hmm...En oikein tiedä kysymykseen oikeata vastausta, joten koitan pelastaa itseni, ja kerron puhuvani huonosti venäjää. "Ahaa, et puhu venäjää, no mistä olet kotoisin" JJT kysyy. "Suomesta". "Ja puhut englantia?" "Joo, puhun myös englantia" "Hei, tämä on englantilainen nainen, eikä puhu venäjää, nyt meidän pitää kaikkien olla kohteliaita ja päästää hänet jonon ohi!" Sanoo JJT suurella äänellä odottelevalle kansalle. Alkaa kiistely siitä, onko sillä väliä mitä kieltä puhuu kun jonottaa, mutta todetaan kuitenkin että on hyvä olla kohtelias ja että englantilaisen naisen asiat vievät kuitenkin paljon vähemmän aikaa kuin muiden.
Niimpä pääsenkin seuraavana huoneeseen. "Jaahas, kaikki on valmista, mene käytävälle odottelemaan, sinua sitten kysytään." Tottelen ja siirryn takaisin jonotuskavereiden luo. Seuraavien minuuttien aikana muutama muu mummo käy kysymässä minulta kenen kanssa minä olen menossa sisälle. Vieressäni seisova mies ärjähtää jokaiselle kysyjälle "Se on englantilainen, se ei osaa venäjää", ja mummot poistuvat. Sitten tulee kuulantyöntäjän näköinen toimistontäti, joka pyytää minut sisälle. Laittaa leimoja passiin, kirjoittelee muistilappua seuraavista etapeista. "Sinun miehesi on venäläinen", hän kysyy. Myönnän. "Parasta tulla miehen kanssa tällaisille asioille, olisit voinut jonottaa tuolla muuten vaikka koko päivän." Hymyilen ja sanon että mies on aina töissä, ja että onhan tämä nyt kuitenkin valmis.
Korjaan ponihäntää, ja lampsin toimistosta aurinkoon. Nyt tämä tapaus nro.37 saa oleskella Venäjällä 7.3.2011 saakka. Toimiston läheltä hyppään bussiin, ja metriksellekkin löydän niin helposti. Kaikki rakennukset ovat kääntyneet takaisin paikoilleen. Näin sitä Itsenäinen Nainen osaa!

tiistai 1. huhtikuuta 2008

Hyvä tyttö

Nyt sitä taas ollaan istuskeltu Uzbekki setien kanssa rivissä toimistossa ja saatu rekisteröinti tehtyä. Se kuinka rekisteröinti pitäisi tehdä kaikkein oikeimmin ja laillisimmin, ei kellään ole tietoa. Mies luki pari yötä lakeja, soitteli eri viranomaisille, tulkitsi tähtiä ja teenporoja ja tämä on meille suositeltu, se Oikein tapa.
Sen jälkeen olemme noudattaneet tätä Oikeinta tapaa vaihtelevasti. Olen ollut rekisteröity Venäjälle ehkä joka toinen kerta. Lähinnä siksi, että aina ei repeä vapaatunteja Miehelle, jotta saa juostua Vaimon asioilla. Rekisteröinti on ilmaista, jopa nopeaa ja vaivatonta, mutta tähän mennessä se on ollut ihan yhtä tyhjän kanssa. Ei sitä missään kysytä. Jotta saisin käsilaukussani keikkuvalle paperille suurempaa merkitystä, voisin mennä Uzbekki setien kanssa rakentamaan uutta kerrostaloa jonnekkin lähimaille. Ehkä sitten jotain kiinnostaisi tarkastella tuota, niin kovin unohdettua.
Mutta koska olen ollut tänään niin hyvä tyttö, voin ihailla aprillin auringonpaistetta ja syödä jäätelöä. Vaivanpalkka!

maanantai 31. maaliskuuta 2008

Kermaperä

Jos lumensulamisvaihe ei olisi kulunut tropiikissa, olisi voinut tyytyväisenä myhäillä keväistä totuudenhetkeä täältä 11 kerroksen ikkunasta. Sillä jos tarvinnee tietää, asuuko hyvällä vaiko huonolla alueella Moskovassa, on totuuden hetki koittanut juuri silloin kun lumi raottaa maan näkyville koloistansa. Tai hyvällä ja huonolla...hmmm. Tiedättehän. Toisilla on varaa kermaan ja toisilla ei.
Tämä perä (lue kaupunginosa) on tullut testittyä hyvinkin pikaisesti. Kengät jalkaan ja lähikauppaan. Tälle rouvalle luksuksen takaa se, ettei parinminuutin kävelymatkan aikana tarvitse tuijotella lumenalta mulkoilevia kuolleiden kissojen silmiä, taikka todistaa naapureiden roskisvalikoimaa pitkin pihaa. Extraluksukseksi siihen päälle on vielä lisätty se, että kulkukoirat eivät kuulu tämän asuinalueen ilmaiseläintarhaan. Ylellisyys koostuu pienistä asioista. Enpä olisi kakruna uskonut että joskus sitä minäkin asun..kermaperällä.

perjantai 28. maaliskuuta 2008

Torakan tappajaiset

Minun Moskovani on takaisin, käytyään tropiikissa.
Tropiikissa oli kuumaa, välillä meluista, monentuoksuista ja värikästä.
Moskovasa tuntuu hiljaiselta, hieman värittömältä, mutta onneksi keväiseltä.
Eikä täällä näy torakoita.
Tropiikissa yhden yön junamatkan aikana tapoin niitä viitisenkymmentä petini päädystä. Nyt ei näy torakoiden piiperrystä edes anopin tuloaulassa.
Näin tropiikin jälkeen otetaan iisisti, hiukan kaivataan kuumaa ja torakoita, juodaan paljon vettä ja luetaan lastenkirjoja.
Kuulemisiin, piakkoin!

keskiviikko 12. maaliskuuta 2008

Yhteistä elämää

Venäläisessä elämässä yksi piirre lyö kaiken muun laudalta. Yhteisöllisyys. Se on jotain mikä lävistää sydämen peittämän jään sekunnissa, tai puhkaisee raivon kukan mitä ei tiennyt sisuksiissaan olevan. Vai tiesiköhän sitä sydämestäänkään ennenkuin tänne päätyi?
Ja onhan silläkin puolensa. Yhteisöllisyydellä.

1...Hetkiä.
Yhtenä hetkenä baabushkat kumartuvat jokapuolelta ympärilleni ja pyyhkivät Poikasen kaatamat maidot päältäni ruuhkaisessa bussissa kun aurinko tirkistelee likaisista ikkunoista. Toisena hetkenä konserttisalissa jotkut tädit kiikuttavat tuolilleni ja jalkojeni alle tyynyjä ettei tule kylmä tai epämukava, kun olen raskaana. Kolmansina hetkinä, joka päivä, minulle aukaistaan ovia, kassejani kannetaan, minulle ja Poikaselle annetaan istumapaikka, tiputtamiani tavaroita noukitaan ylös.

2.Viidakkopuhelimet
Miehenihän ei ole lörppö. Jos näin olisi, niin sitten myös appivanhempani, ystävämme ja sukulaisemme olsivat. Se, että Miehen työkaverit tietävät minusta jo osiltaan enemmän kuin lähimmät ystäväni, on suuremmoisen..hämmentävää. Tieto jota jaetaan ei ole erityisesti rajattua. Kuinka kauan meni ennenkuin tulin raskaaksi, suosikki shampooni ja painoni ennen ja jälkeen raskauden uivat yhdessä jaetun tiedon valtameressä sopusointuisesti. En usko että olen ainut jonka vaatekoko ja kengännumero kiertää ympäri kaupunkia. Ainakin kun tiedän että venäläisen kanssa naimisiin päätynyt ulkomaalainen ystäväni kutsuu miestään hellittelynimellä "Jungle telefon".

3.Avun tarpeessa
Muutaman vuotta sitten kun olimme vain käymässä Moskovassa minun tarvitsi käydä gynekologilla. Koska venäjäni sekä ihmissuhdeverkostoni olivat silloin ihan yhtä huonoja, kysyin tietenkin apua Mieheltä, joka kääntyi ensimmäiseksi ystäviensä puoleen. Nuoria sinkkumiehiä. Apua kuitenkin saa kun sitä kysyy, ja kohta olikin kaikki kissojen koirien ja naapurintätien kanssa kyselemässä missä olisi hyvä klinikka, puhelimet pirisivät, vaihtoehtoja sateli ja poskeni muuttuivat yhä punaisemmiksi. Sittenkun hyvä, tai ehkä hyvä löytyi, lähdettiin matkaan, ja klinikalla meitä odotti minulle täysin tuntematon jonkun tutun naisen tytär, joka aikoi olla siellä odottamassa ja auttamassa meitä jos tarvitsemme jotain. Tämä tytär oli tätä paikkaa suositellutkin. Käynnin jälkeen sitten menimme samaisen tyttären, tyttären äidin ja isän luokse teelle, istuimme iltaa vaihdoimme mielipiteitä mm. siitä, oliko se nyt sitten ollut miellyttävä klinikka. Siinä vaiheessa iltaa olin jo päättänyt että tänne ei sitten koskaan muuteta.

4.Kodin sisustusta
Jungle telefonin vaimo, eli ystävättäreni, on ollut viime aikoina terhakkana. He tarvitsevat sohvan ja ison vaatekaapin, kummatkin puuttuvat heidän yksiöstään, ja niillä sen saisi myös kivasti täytettyä. Niimpä he suuntasivatkin pari viikkoa sitten viikonloppuna Ikeaan. Hänen miehensä oli kuitenkin päättänyt pyytää mukaan ystävänsä sekä ystävän äidin, sillä kaikenlaiset riennot ovat aina mukavampia kunnon porukalla. Näin he sitten viettivät siellä päivän, mutta vaatekaappia ei tullut ostettua, sillä pariskunnan ystävä sekä ystävän äiti, olivat sitä mieltä että se on liian kallis. Joten sen jälkeen he katselivatkin sohvia. Se mikä miellytti ystävätärtä ei miellyttänyt seurueen muita jäseniä (ja oli tietenkin liian kallis).
Näin ollen he ovat edelleenkin ilman sohvaa, ja ilman vaatekaappia. Ystävättäreni oli koittanut vedota mieheensä ettei seuraavalle ostoskerralle tarvita mukaan kaikkia kavereita, sillä näin he eivät voi itse päättää oman kotinsa sisustuksesta. Asianlaita ei ole kuitenkaan ollenkaan näin. "Sinä voit päättä itse ihan mitä vain", vakuutti Jungle telefon.

tiistai 11. maaliskuuta 2008

Jumalan lahja

Juttelin tässä taannoin erään venäläisen ystävättereni kanssa... Aivan, miehistä. Hän on päätynyt siihen hieman useimmin tavattuun avioliittoon kuin omani, eli venäläinen vaimo, suomalainen mies. (Terkkuja vain, jos tätä lukee joku, joka on samanlaisessa tilanteessa kuin minä. Voidaan perustaa vaikka joku oma yhdistys. Tai kriisiryhmä...)
Yhdessä siinä taivastelimme sitten poikkeavuuksia ja yhdemukaisuuksia. Miehiähän yhdistää yleensä se, että ne on miehiä. Ja erottaa paljolti se, että ovat kasvaneet eri kulttuureissa. Se missä venäläinen mies muistaa vaimoaan kukkasilla, hajuvesillä ja konvehdeilla, on suomalaisessa miehessä korvattu ihan muilla vastaavilla toiminnoilla. Näin ystävättäreni sanoin: "Voi kuule silloin kun me muutettiin yhteen, ja ihan ensimmäisenä päivänä näin kun mies otti imurin ja alkoi imuroimaan. Kyllä minä silloin riemuitsin ja ajattelin, mikä Jumalan lahja on tuo mies. Sehän imuroi!"

sunnuntai 9. maaliskuuta 2008

Lahjoja!

Taas tuli naistenpäivä. Edellisestä tuntuu olevan niin pitkä ja niin lyhyt aika. Lähdettiin illaksi anoppilaan missä kestitys olisi riittänyt ainakin parillekymmenelle ihmiselle viiden sijaan. En ole vieläkään oppinut että naistenpäivä on Naistenpäivä ja sitä pitää juhlia, joten en myöskään reagoinut Miehen tuskitteluun, ettei hän ole vielä ostanut minulle mitään lahjaa.
Ihmeekseni olin itse kuitenkin kunnostautunut. Tuunasin anopille pari kaunista tyynyä, sellaisella täti-ihmisille sopivalla romanttisella tyylillä. Tai niin ainakin kuvittelin.
Tässä perhepiirissä lahjojen antamisen ja saamisen hetkellä on opeteltu nostamaan kasvoille ystävällinen hymy. Siinä missä minä ja Mies olemme treenanneet ymmärtämystämme isovanhempien makuasioista monien kekkereiden kautta, ovat isovanhemmat harjoittaneet samaa oppimisen hienoa polkua meidän suuntaamme. Vaikutamme kaikki silti varsin huonoilta koululaisilta ja jääneet lahjojen antamisessa aina luokalle. Näin kävi eilenkin.
Saavuttuamme anoppilaan tsuumasinkin erään edellisistä lahjoistamme (käsin tehty keraaminen vaasi) toimittavan olohuoneen sohvapöydän alla roskakorin virkaa. Mihinkäs muuhunkaan sitä dumppaisi käytettyjä vanupuikkoja... En kuitenkaan lannistunut, mutta kuten arvata saattaa tyynyt eivät saaneet kuin laimeahkon hymyn irtoamaan anopin kasvoilta. Miehen kysellessä että minnekkäs aiotte ne asettaa, tuumaili anoppi, että ehkäpä ne jonnekkin mahtuisivat datsalla.
Noh, sitten olikin vuoro lahjoa tämä Miniä Pohjoisesta. Englantilaista yltiöromanttista posliinia sekä- TADAA- pantterikuvioitu yöpuku!! Hymyilyjen, halauksien ja kiitosten jälkeen, massujen tultua täyteen ja kotiin päästyämme, kävimme keskustelun illan lahjoista. "Mutta se yöpuku, se on ihan hirveä, sitä et KOSKAAN pidä päälläsi! Se muistuttaa päälle nelikymmpisistä maalaistädeistä jotka alituiseen riitelevät miestensä kanssa." Miehen ääni oli enemmän kuin kiihtynyt. Koitin olla kuitenkin diplomaattinen, ja tokaisin vain rauhallisesti että pantterikuviointi ei ehkä ole koskaan ollut ihan ykkös suosikkini. "Se lähtee sitten suoraan roskikseen!" Julisti Mies, ja hilasi komistuksen. Niin, juuri sinne.

lauantai 8. maaliskuuta 2008

Syksyn lehdet, ne tuulessa väräjävät...

Poikanen on taas nuhassa, josta voimme kiittää Helsingin ja Moskovan välillä sahaavaa junaa ja tehokasta ikkunoiden raoista toimivaa tuuletusta. Ei mitään vakavaa, mutta hieman puuhailuja hidastavaa ja väsyttävää. Nukkuuhan tuo kyllä muutenkin ihan mielellään.
Täällä on kuitenkin keksitty muitakin selityksiä. Se että junan ikkunasta vetää kuin seisoisi keskellä tuulista preeriaa, ei vedä vertoja sille, että Poikasen suomalainen äiti, on nähty juottavan Poikaselle maitoa, suoraan jääkaapista!! Jo viimekertaisen nielurisatulehduksen yhteydessä sain kuunnella keskustelua jossa Häslari vakuutti lastenlääkärillemme, että Poikasen äiti on antanut hälle jääkaappikylmää maitoa. "Ei voi olla totta, miksi se niin on mennyt tekemään. Kertokaa sille ettei saa koskaan antaa maitoa suoraan jääkaapista." Tuimaili lääkäri. Sen jälkeen sitten yhdessä siunailivat appi, anoppi sekä Mies, kuinka joku voi tehdä tuolla tavalla. Ja sittemmin, jokaisen maitolasillisen kohdalla on koko suvun voimin pidetty huolta siitä, että se nyt varmasti oli lämmintä.
Seuraava huolenaihe onkin, ettei pilleripurkit aukeile ensimmäisestä yskähdyksestä. Olen usein kerrannut että lapset sairastavat muutaman nuhan talvessa ja näin vielä kehittävät immuunijärjestelmäänsä, se on ihan normaalia. Jokaiseen räkänoron perään ei ammenneta antibiootti purnukkaa kurkusta alas, sillä ne vain voimistavat bakteereja ja tappavat niitä hyödyllisiä. Tämä ei kuitenkaan ole totta appivanhemmille, sillä sydäntä niin särkee kun näkee ainokaisen lapsenlapsen nenän alla räkävanan.
Puhelin pirahtaa käskevästi kun Poikanen jo nukkuu. Nostan luurin, ja toisesta päästä kuuluu värähtelevä ääni. "Mitenkäs Poikanen voi, vieläkö yskii pahasti." Kysyy anoppi väsyneesti ja itkunsekaisesti. "No ihan hyvin, hieman vielä on nuhaa" Vastaan rauhallisen reippaasti. "No miten sinä olet häntä lääkinnyt, millaisia pillereitä ja lääkkeitä antanut." Jatkaa anoppi. Pakotan ääneni ystävälliseksi siinä epäonnistuen ja väitän etten ymmärrä kysymystä. Kysymys toistetaan, ja kuuntelen sitä täysin mielenkiinnottomana. Keskityn vain ääneen. Puhelimesta kuuluu enää vain kaukainen, syksyn lehtien tuulessa väräjävä, alakuloinen sointi.

torstai 6. maaliskuuta 2008

Tappelu päivässä piristää

Unohtakaa omenat, täältä löytyy jotain parempaa; yli satamiljoonaa enemmän tai vähemmän itsepäistä ihmistä jotka kaikki ovat aina oikeassa! Jos tällainen ihmisluonne ei pidä tomerilla väittelyillään lääkäriä loitolla, virkistämällä ääreisverenkiertoa, saamalla sydämen pumppaamaan kuin aerobic-harkoissa, ja nostamalla poskille terveen punan, niin ei siihen mikään muukaan auta. Yksi näistä rakkaista on appeni, lähes seitsämänkymppinen hiton jääräpäinen entinen tehtaanjohtaja, nykyinen kokopäiväinen Häsläri.

Koska Mies elää elämäänsä toimistossa ja työmatkalla, kuten suurinosa terveistä työikäisistä ihmisistä tässä kaupungissa, niin hädän ja avuntarpeen hetkellä otan yhteyttä Häsläriin. Häslärissä on puolensa, sillä hänellä ei ole peukalo keskellä kämmentä remonttihommissa kuten pojallansa, ja sen lisäksi asiat hoituvat nopeasti.
Niimpä tänään, kun olisin lähtenyt töihin, jotka peruuntuivatkin viime hetkellä kun Häsläri oli jo saapunut lastenvahdiksi, keksinkin taas mukavia ylimääräisiä hommia hänelle.

Kaappi joka on jo monta kuukautta seisonut olohuoneen nurkassa ja saanut osakseen pitkiä katseita ja syyttelyitä koska ei ole siirtänyt itseään makuuhuoneeseen toimimaan vaatekaappina, oli nyt huomion keskipisteenä. Ehdotin reippaasti että jos me yhdessä siirtäisimme sen makuuhuoneeseen, ja kas niimpä teimme. Metri rivakkaa liikuttelua ja koko neuvostoaikainen komeus romisi palasina lattialle.
Appi reippaana miehenä kannusti siirtmään kaikki osaset silti makkariin ja niimpä teimme. "Hitsi, tästä tulee vieläkuin uusi!" Hihkui Häsläri pitäen kiinni aina eri kaapinosaa toiveikkaana pystyssä ja etsien työkaluja. Silmänräpäyksessä olin kuitenkin tehnyt ihan oman diagnoosini ja soitin Miehelle.
"Sano isällesi että me heitetään tämä kaappi menemään ja ostetaan uusi, se ei usko minua" Kuuntelin huutamista samalla kun pitelin hikisenä kaapinseinästä kiinni ettei se kaatuisi päälleni. "Me heitetään se kaappi menemään, se on vaarallinen lasten kanssa!" Kuului puhelimesta Mieheni ääni. "Sitä ei heitetä yhtään minnekkään, siitä tulee kuin uusi!" Huusi Appi samalla antaen minulle ohjeita mistä pitää kiinni jottei hän jäisi taas kaapinosien hukuttamaksi. "Minähän en pidä mistään kiinni, me heitetään tämä pihalle!" Huusin taasen minä ja marssin keittiöön.

Kyllä, tiedän että kun kunnolla liimailisi muutamia osia ja ostaisi lisää niitä puunuppeja ja lisäilisi joka nurkkaan muutaman extraruuvin se varmaan pysyisikin pystyssä. Mutta eipä paljon nappaa. Voisin kysäistä asunnon omistajalta jos hän haluaa säilöä kaapinosat jossain, nämä neuvostoaikaiset huonekalut kun on niitä maailman parhaita, ne kun on niin vahvoja.
Kaikenkaikkiaan, draama jatkuu edelleen ja Häsläri saapuu varmaan huomenna ruuvimeisselikokoelmansa kanssa oven taakse. Sitä ennen toivottavasti olemme jo hilanneet kaapinosat pihalle. Sympatioitani ei nosta se että Poikasen mielestä kaapissa asuu miehen silmät, eikä hän uskalla olla samassa huoneessa kaapin kanssa. Meille riittää kuitenkin nämä kolme jo olemassaolevaa silmäparia.
Hiki nousi pintaan ja syke parani. Lähinnä huutamisen ansioista, tietenkin.

torstai 28. helmikuuta 2008

Jump to my Jaguarrr!

Niille jotka seuraavat venäjänkielistä internettiä ahkeraan, on tämä ihan vanha juttu. Koska en ole ikinä pelännyt olevani ajasta tai muodista jäljessä, naurattaa minua jopa edellisvuoden jutut vielä tänäkin vuonna. Heh heh. Siispä, tässä teille, Moskovan älymystönuorison ilonpitoa!

keskiviikko 27. helmikuuta 2008

Suomalaisia suhteita

Viikonloppujemme luksus on varsin yhtälaista monien muiden pariskuntien kanssa. Yhteinen pitkä kävelylenkki, jolla saa ruodittua monenlaisia asioita hiukan tarkemmin kuin myöhään arki-illalla töiden jälkeen.
Viimekerralla tiedustelin Mieheltä mitäs tuttavallemme Svetlanalle kuuluu, jokos se on jaloillaan miehensä lähdön jälkeen? "Onhan se, ja mieskin tuli takaisin."
"Ai tuli takaisin, niin mistä tarkalleen?"Ihmettelin. "Se löysi nuoremman naisen mutta sitten muutamien kuukausien päästä kuitenkin taas halusi takaisin Svetlanan luokse. Niillä on sellainen Suomalainen suhde. Sahaavat edestakaisin melkein kymmenen vuotta eivätkä edes yli kolmikymppisenä ole vielä naimisissa keskenään." Tarkensi Mies.
Tämä oli taas yksi niistä Miehen kommenteista jolla voisi kaivaa verta nenästään Suomessa, mutta minäkin olen tunnistanut tälläisen suhdekaavan monien suomalaisten joukosta. Moskovassakin löytyy kaikenmaailman modernit vaihtoehdot, mutta valtaosa venäläisistä tuttavistani, ja etenkin Miehen tuttavista ja luokkakavereista on jo naimisissa ja yksi tai jopa kaksi lastakin löytyy. Samalla omat luokkakaverini Suomesta ovat useat tuollaisessa "mietitään tässä toiset kymmenisen vuotta"- suhteessa.
Ai vanhoillista meininkiä täällä vai? Se käy mainiosti tälläiselle naiselle, joka syntyi maailmaan Tätinä, nuttura tiukalla takaraivolla. Ja terkkuja vielä kaikille niille miehille jotka vaihtaa kolmikymppisen naisensa nuorempaan, niinkuin Svetlanan mies. Täti ja moralisti minussa pui nyrkkiä ja huitoo ja huutaa teille niinkuin venäläinen konsanaan. (tiedättehän, se volyymi!)

keskiviikko 20. helmikuuta 2008

Ensimmäinen kansallisaarre

Naapurustomme on hyvätuloista ja autot parkissa pihalla ja jalkakäytävillä hohtaa uutuuttaan. Jokatapauksessa lähistön talot, taikka meidän talomme eivät ole mitään expatti tasoisia, joten ulkomaalaisia ei ole kovin paljoa. Naapuritalossamme asuu kuitenkin yksi expatti perhe Etelä-Koreasta, perheenisä on varmaan vähän pihistellyt kun etsiskeli asuntoa. Koko perhe on hyvinkin mukava, ja saisimme syödä heidän luonaan varmaan jokainen sunnuntai päivällisen jos vain kehtaisimme.

Törmäsin perheen teini-ikäiseen poikaan pihalla, ja pahoittelin että heidän ensimmäinen kansallisaarteensa on palanut karrelle. Kysyin harmittaako heitä. "Joo kaikkia harmittaa, paitsi ehkä siskoa. Isää ja äitiä oikein paljon. Ja minua myös" Vastasi poika. Olivat kuulemma ennen asuneet siinä ihan ensimmäisen kansallisaarteen lähellä. "Mitä se oikein tarkoittaa että se oli teidän ensimmäinen kansallisaarteenne, onko teillä sitten jossain toinen kolmas ja neljäs?", ihmettelen. "Se tarkoittaa sitä että se oli meidän ensimmäinen kansallisaarteemme. Mutta onhan meillä paljon muitakin, tottakai on toinen ja kolmaskin". Vastaus ei kuitenkaan oikein valaissut minua. "Ahaa, no mitkäs ne muut kansallisaarteet sitten ovat", kysyn vielä. "No, meillä on muitakin mutta ne on ehkä ihan toisella puolella Etelä Koreaa etten oikein tunne", sanoo poika. "Ai, no pahoittelut vielä että se ensimmäinen sitten paloi, toivottavasti ne muut ei voi palaa."

perjantai 15. helmikuuta 2008

Pömppämassuiset sedät

Pikkukylässä asustelleet tietää (käsi ylös!), että kaikkien, myös niiden jo ikää ja vyötärönympärystä kasvattaneiden naapurinsetien harrastukset on helppo tietää (ja ihan kaikkien tätien ja tyttöjen ja poikien...). Uutisten tuoreus ja laatutakuu kun on jonkun toisen naapurin hellässä huolenpidossa. Näin suurkaupungissa, missä näkee noita samoja, jo niin toistensa näköisiä pömppämassuisia setiä viljalti ja usein, metrossa ja autonratissa ja jalkakäytävillä, ei voi naapurien tiedonvälitykseen luottaa. Sillä kaikkihan tietävät, ei se yhteys ole sama kuin niissä pikkukylissä. Jaarijaa.
Yhtenä hyvin sateisena ja tavallisena lauantai aamuna suuntaan Poikasen kanssa läheiseen puistoon. Menomatkalla oikaisemme pellonpoikki paremmalle leikkipaikalle, ja kun sataa jo ihan liikaa, lähdemme takaisin samaa oikotietä. Matkamme kuitenkin keskeyttää pontevat huudot sateen keskeltä. "Ruki ver!", huuto jatkuu "Ruki ver!", toistuu ja toistuu. Meidän oikopolun on katkaissut pömppämassuisten setien sateenvarjoittama mustatakkinen ryhmä, jotka huutavat kuorossa ja kävelevät vuorotellen pokkaamassa heidän edessään heiluvalle, yltäpäältä eläiminnahkoihin kietoutuneelle hieman intiaanipäällikköä muistuttavalle- pömppämassuiselle sedälle.
Otan puhelimen käteeni ja alan herättelemään Miestä. "Hei täällä meidän lähellä pellolla on joukko bisnesmiesmäisesti pukeutunutta, eläkeikää lähestyvää miestä jotka käyvät pokkailemassa eläimennahkoihin kääriytynyttä miestä ja huutavat kokoajan ruki ver. Mitäs hitsiä tämä oikein on??" Miestä ei voisi vähempää kiinnostaa, unet on kesken. "No ne on ehkä esimerkiksi kansallismielisiä pakanoita" Kuuluu laiska vastaus. "Kansallismielisiä pakanoita?" Ihmettelen. "Niin" vastaa Mies edelleen kyllästyneenä ihmettelyyni, mutta luettelee kuitenkin vielä muitakin vaihtoehtoja. "Miten ihmeessä tällaset tyypit heiluu ihan vapaana huutelemassa Moskovan suurimman puiston laidalla keskellä lauantai päivää? Jos minun kylilläni olis tällasta harrastettu, niin olisivat huudelleet kyllä todella kaukana kyliltä. Eikä kukaan ohikulkijoista näytä ihmettelevän."
Miestä ei kuitenkaan huutelijat enää kiinnosta. Tokaisee että tulkaa nyt kotiin kun sataa noin paljon ja puhelin menee kiinni.
Minun mieleeni sedät kuitenkin jäivät. Jokainen metromatka kun näen noita samanlaisia pömppämassusetiä saa pikkukylän tytön mielikuvituksen vauhtiin. Ehkäpä juuri tuo herra oli yksi niistä huutelijoista? Melkeinpä voisin juoruta jollekkin naapurilleni.