torstai 28. helmikuuta 2008

Jump to my Jaguarrr!

Niille jotka seuraavat venäjänkielistä internettiä ahkeraan, on tämä ihan vanha juttu. Koska en ole ikinä pelännyt olevani ajasta tai muodista jäljessä, naurattaa minua jopa edellisvuoden jutut vielä tänäkin vuonna. Heh heh. Siispä, tässä teille, Moskovan älymystönuorison ilonpitoa!

keskiviikko 27. helmikuuta 2008

Suomalaisia suhteita

Viikonloppujemme luksus on varsin yhtälaista monien muiden pariskuntien kanssa. Yhteinen pitkä kävelylenkki, jolla saa ruodittua monenlaisia asioita hiukan tarkemmin kuin myöhään arki-illalla töiden jälkeen.
Viimekerralla tiedustelin Mieheltä mitäs tuttavallemme Svetlanalle kuuluu, jokos se on jaloillaan miehensä lähdön jälkeen? "Onhan se, ja mieskin tuli takaisin."
"Ai tuli takaisin, niin mistä tarkalleen?"Ihmettelin. "Se löysi nuoremman naisen mutta sitten muutamien kuukausien päästä kuitenkin taas halusi takaisin Svetlanan luokse. Niillä on sellainen Suomalainen suhde. Sahaavat edestakaisin melkein kymmenen vuotta eivätkä edes yli kolmikymppisenä ole vielä naimisissa keskenään." Tarkensi Mies.
Tämä oli taas yksi niistä Miehen kommenteista jolla voisi kaivaa verta nenästään Suomessa, mutta minäkin olen tunnistanut tälläisen suhdekaavan monien suomalaisten joukosta. Moskovassakin löytyy kaikenmaailman modernit vaihtoehdot, mutta valtaosa venäläisistä tuttavistani, ja etenkin Miehen tuttavista ja luokkakavereista on jo naimisissa ja yksi tai jopa kaksi lastakin löytyy. Samalla omat luokkakaverini Suomesta ovat useat tuollaisessa "mietitään tässä toiset kymmenisen vuotta"- suhteessa.
Ai vanhoillista meininkiä täällä vai? Se käy mainiosti tälläiselle naiselle, joka syntyi maailmaan Tätinä, nuttura tiukalla takaraivolla. Ja terkkuja vielä kaikille niille miehille jotka vaihtaa kolmikymppisen naisensa nuorempaan, niinkuin Svetlanan mies. Täti ja moralisti minussa pui nyrkkiä ja huitoo ja huutaa teille niinkuin venäläinen konsanaan. (tiedättehän, se volyymi!)

keskiviikko 20. helmikuuta 2008

Ensimmäinen kansallisaarre

Naapurustomme on hyvätuloista ja autot parkissa pihalla ja jalkakäytävillä hohtaa uutuuttaan. Jokatapauksessa lähistön talot, taikka meidän talomme eivät ole mitään expatti tasoisia, joten ulkomaalaisia ei ole kovin paljoa. Naapuritalossamme asuu kuitenkin yksi expatti perhe Etelä-Koreasta, perheenisä on varmaan vähän pihistellyt kun etsiskeli asuntoa. Koko perhe on hyvinkin mukava, ja saisimme syödä heidän luonaan varmaan jokainen sunnuntai päivällisen jos vain kehtaisimme.

Törmäsin perheen teini-ikäiseen poikaan pihalla, ja pahoittelin että heidän ensimmäinen kansallisaarteensa on palanut karrelle. Kysyin harmittaako heitä. "Joo kaikkia harmittaa, paitsi ehkä siskoa. Isää ja äitiä oikein paljon. Ja minua myös" Vastasi poika. Olivat kuulemma ennen asuneet siinä ihan ensimmäisen kansallisaarteen lähellä. "Mitä se oikein tarkoittaa että se oli teidän ensimmäinen kansallisaarteenne, onko teillä sitten jossain toinen kolmas ja neljäs?", ihmettelen. "Se tarkoittaa sitä että se oli meidän ensimmäinen kansallisaarteemme. Mutta onhan meillä paljon muitakin, tottakai on toinen ja kolmaskin". Vastaus ei kuitenkaan oikein valaissut minua. "Ahaa, no mitkäs ne muut kansallisaarteet sitten ovat", kysyn vielä. "No, meillä on muitakin mutta ne on ehkä ihan toisella puolella Etelä Koreaa etten oikein tunne", sanoo poika. "Ai, no pahoittelut vielä että se ensimmäinen sitten paloi, toivottavasti ne muut ei voi palaa."

perjantai 15. helmikuuta 2008

Pömppämassuiset sedät

Pikkukylässä asustelleet tietää (käsi ylös!), että kaikkien, myös niiden jo ikää ja vyötärönympärystä kasvattaneiden naapurinsetien harrastukset on helppo tietää (ja ihan kaikkien tätien ja tyttöjen ja poikien...). Uutisten tuoreus ja laatutakuu kun on jonkun toisen naapurin hellässä huolenpidossa. Näin suurkaupungissa, missä näkee noita samoja, jo niin toistensa näköisiä pömppämassuisia setiä viljalti ja usein, metrossa ja autonratissa ja jalkakäytävillä, ei voi naapurien tiedonvälitykseen luottaa. Sillä kaikkihan tietävät, ei se yhteys ole sama kuin niissä pikkukylissä. Jaarijaa.
Yhtenä hyvin sateisena ja tavallisena lauantai aamuna suuntaan Poikasen kanssa läheiseen puistoon. Menomatkalla oikaisemme pellonpoikki paremmalle leikkipaikalle, ja kun sataa jo ihan liikaa, lähdemme takaisin samaa oikotietä. Matkamme kuitenkin keskeyttää pontevat huudot sateen keskeltä. "Ruki ver!", huuto jatkuu "Ruki ver!", toistuu ja toistuu. Meidän oikopolun on katkaissut pömppämassuisten setien sateenvarjoittama mustatakkinen ryhmä, jotka huutavat kuorossa ja kävelevät vuorotellen pokkaamassa heidän edessään heiluvalle, yltäpäältä eläiminnahkoihin kietoutuneelle hieman intiaanipäällikköä muistuttavalle- pömppämassuiselle sedälle.
Otan puhelimen käteeni ja alan herättelemään Miestä. "Hei täällä meidän lähellä pellolla on joukko bisnesmiesmäisesti pukeutunutta, eläkeikää lähestyvää miestä jotka käyvät pokkailemassa eläimennahkoihin kääriytynyttä miestä ja huutavat kokoajan ruki ver. Mitäs hitsiä tämä oikein on??" Miestä ei voisi vähempää kiinnostaa, unet on kesken. "No ne on ehkä esimerkiksi kansallismielisiä pakanoita" Kuuluu laiska vastaus. "Kansallismielisiä pakanoita?" Ihmettelen. "Niin" vastaa Mies edelleen kyllästyneenä ihmettelyyni, mutta luettelee kuitenkin vielä muitakin vaihtoehtoja. "Miten ihmeessä tällaset tyypit heiluu ihan vapaana huutelemassa Moskovan suurimman puiston laidalla keskellä lauantai päivää? Jos minun kylilläni olis tällasta harrastettu, niin olisivat huudelleet kyllä todella kaukana kyliltä. Eikä kukaan ohikulkijoista näytä ihmettelevän."
Miestä ei kuitenkaan huutelijat enää kiinnosta. Tokaisee että tulkaa nyt kotiin kun sataa noin paljon ja puhelin menee kiinni.
Minun mieleeni sedät kuitenkin jäivät. Jokainen metromatka kun näen noita samanlaisia pömppämassusetiä saa pikkukylän tytön mielikuvituksen vauhtiin. Ehkäpä juuri tuo herra oli yksi niistä huutelijoista? Melkeinpä voisin juoruta jollekkin naapurilleni.

torstai 14. helmikuuta 2008

Neuvoista vaari

Jos valinta on kahden välillä, niin tässä kädessä vaihtoehdot ovat tässä: Suomi- Venäjä.
Suomalaisia ei voisi vähempää kiinnostaa että sait lapsen, ja he toivovat että pidät omat asiasi (kuten lapset kissat koirat miehet ja mummot) ominasi etkä vaivaa Heitä, mutta silti todennäköisesti kuitenkin tietävät missä kohtaa olet täysin epäonnistunut vanhempi ja vallan heitä huonompi. He kuitenkin pitävät sen omana tietonaan. Yleensä.
Venäläisiä taasen ei voisi mikään niin kiinnostaakkaan kuin pienet lapset ja heidän tepastelunsa, ja vanhemmat, jotka lapsen ovat saaneet, ovat siunattuja. Kaupanpäälle he hyvästä sydämestään myös tietävät miten pikkuruiset pitää kasvattaa. Ja kertovat sen mielihyvin ja pyytelemättä, missä ja milloin vain. Ulkomaalaisia on eritoten hyvä vähän avittaa, sillä heillä on usein taipumus pilata lapsensa. Ja meikäläisellä on otsaan tatuoituna "eurooppalainen". Se ei lähde irti saippualla (ja sen takia on ihan turha koittaa Miehen kanssa luikahtaa muka venäläisen maksuilla museoihin).
Parasta egon murskaamista se on tietenkin kaikille niille, jotka kokevat olevansa jotain erinomaista lapsen saatuaan ja nauttivat tunteestaan kuin olisivat kokoajan pienessä päihtyneessä tilassa. Muistamatta olleenkaan että juuri pieni hetki sitten kuuluivat kuoroon joka supatti kulman takana "miksi Noille nyt tuli lapsi, eihän Ne tiedä ollenkaan kuinka sitä kasvattaa".

Moskovan jokapäiväinen katutesti vanhemmille. Se käynnistyy välittömästi kun loksauttaa ovensa lukkoon ja lähtee viimaan, kera tuon pienen punaposken. Näin Ulkomaalaisena, voi aina teeskennellä, ettei osaa kieltä eikä ollenkaan ymmärtänyt että Tädin mielestä lapsella on noilla vaatteilla liian kylmä. Mutta ei tätejä voi huijata. Volyymia vaan lisää niin Ullkomaalanenkin tajuaa. Ja kaikki elekieli mukaan. Hei sehän ymmärtää, sen silmistä näkee!
"Kävelemään, kävelemään, noin iso poika, top top!" Kuuluu seuraavalta Tädiltä. En edelleenkään ymmärrä mitään. Puolentoista tunnin metromatka kaupungin toiselle puolelle, jossa Setä toteaa "ompas teillä avaruusteknilliset rattaat!" ja nauraa kun nostaa rattaat portaita ylös. Kappas, sen ymmärrän. Hymyilen ja kiittelen.
Seuraava Setä on hieman humalassa, ja humalaisiahan ei kuunnella. Viipotamme nopeaa ja nopeampaa, mutta jotenkin se vaan roikkuu mukana. "Mistäs sitä ollaan kotoisin", "aijai katsoppas mikä kylmä tuuli, ei ole hyvä juoda pillimehua, kurkku tulee kipeäksi". Viipotamme Todella lujaa ja Setä tippuu vauhdistamme.
Kolmen päivän kuluttua Poikasella todetaan nielurisatulehdus. Katsokaas, ei aina voi tietää, eihän tässä Äitinä vielä kovin kauan.. ai neuvoja ja varoituksia? Mitä neuvoja?

lauantai 9. helmikuuta 2008

Lomakkeidenmakuinen voitto

Vinkejä teille jotka haette oleskelulupaa Venäjälle. Kysymys numero yksi on, onko teillä paikallista apua? Ja kysymys numero kaksi, onko teillä kaveria, joka juuri kävi saman prosessin läpi? Jos vastaus on kumpaankin kysymykseen on kieltävä, harkitsisin uudelleen.

Tänne löytyi tietenkin paikallista apua, siitähän kiiltelee todistus oikeassa nimettömässä, sekä kaveri, joka kävi juuri saman prosessin läpi. Niimpä lähdimme prosessiin jo lähtöviivalla varma voitonmaku suussa. Ensimmäinen etappi on terveystestit. Tänne maahanhan ei päästetä ketään oleskelemaan jolla on tuberkuloosi tai hiv!! Joten eikun testimään. Ihku ekana pitää etsiä pankki ja maksaa oleskeluluvan prosessi kulut (alle 1300 ruplaa), ja lähteä lappu mukana kovakouraisen tädin luo joka ottaa verikokeen. Hiv testin tuloksia odotellessa menee 1-2 viikkoa, ja se pitää olla negatiivinen jotta prosessia voi jatkaa.

Kun tulos on valmis, voi jatkaa vaikka tuberkuloosi testillä. Sen hoitaa tuberkuloosi sairaala, jossa otetaan joko röntgenkuva keuhkoista, tai jos on paikallisen gynekologin todistus siitä että on raskaana, niin syljetään purkkiin ja sillä selvä. Meitä palvellut hyväsydäminen hiirilääkäri jonka pöytä oli ympäröity ikoneilla kehoitti rukoilemaan Jumalaa, kun kysyimme miten täällä sairaalassa voi välttyä tuberkuloosi tartunnalta. Muutamia päiviä myöhemmin hakiessani tuloksia hiirilääkäri kiikutti valtavaa kukkapuskaa labran kiukkuisille tädeille, jotta saisi testitulokseni, sillä olin käynyt vääränä päivänä testeissä.

Jotta kaikki ei olisi niin yksinkertaista ja nopeaa kuin teksti antaa kuvan, niin vielä yksi testi. Mars päihdevieroitus klinikalle. Se olikin ihan eri puolella kaupunkia kuin kaksi edellistä paikkaa. Pienen jonotuksen jälkeen pääsimme kahden tädin luokse, jotka tarkistivat mm. taitoni seisoa samassa linjassa laatikoston kanssa, sekä käsivarteni. Voi tätejä! He kehoittivat mm. minua ja Miestä vaihtamaan vierekkäisiä istumapaikkojamme jotta saisin tehtyä allekirjoituksen ilman että paperia pitää siirtää. Sen sijaan vaihdoimme vain paperin paikkaa. Vai olikohan sekin osa testiä...?
Turvallisuuden tunnettani ei lisännyt huomio että paikassa jossa paraikaa pari tripillä olevaa herraa hyppi pitkin seiniä ja puhui henkiolennoille, ei näkynyt vartijaa yhtään missään. Se olikin ensimmäinen laitos jossa en ole nähnyt täällä vartijoita. Jostainhan pitää säästää...

Ja vot! Siinä olikin testit. Paperi täynnä leimoja on voimassa kolme kuukautta, joten hop hop. Päätoimistoon!

Päätoimistoon pitää olla mukana suuri nippu papereita, mm.avioliittotodistus, syntymätodistus, rikosrekisteriote...kaikki kera apostillen sekä käännettyinä.
Ensimmäisellä kerralla olimme unohtaneet yhdestä paperista apostillen, mikä tiesi ylimääräisen Suomen reissun. Samalla kertaa meille myös selvisi että henkilö ei voi olla sama jos toisessa paperissa on sukunimi ennen etunimeä ja toisessa etunimi ennen sukunimeä, joten samalla hankimme Suomesta todistuksen jossa todistettiin että tämän niminen tähän aikaan syntynyt ihminen on olemassa, oli sukunimi ennen etunimeä tai sitten ei. Ja tietenkin virallinen käännös ja apostille.

Suurin haaste tuntui olevan kolmi nelisivuinen lomake joka piti täyttää viimeiseksi. Ystävämme täyttivät sitä monta viikkoa ja heidät käännytettiin aina uudelleen kotiin täyttämään sama kaavake uudelleen, mutta heidän ansiostaan meidän lomake meni ensimmäisellä kerralla läpi! Lomakeeseen tarvitsi myös koulutodistuksien paperien numerosarjat, sekä sisarusten ja vanhempien syntymäajat ja osoitteet (ameriikan tädille tiedoksi että laitoin vahingossa teidän vanhan osoitteen).

Ja jos ystävät hyvät menette samaan toimistoon, niin kävelkää suoraan sen vanhemman vaaleahiuksisen naisen luo. Sillä nuoremmalla, ruskeahiuksisella on ikuiset pms-oireet.

tiistai 5. helmikuuta 2008

Naisellista ja lämmintä

Näin hehkeän kauniina helmikuun aamuna Moskova on maailman paras paikka. Aurinko paistaa, on pieni kirpsakka pakkanen, metrossa on täyttä muttei liian, ja se setäkin joka kuljettaa mukanaan pientä koukkua ripustaakseen laukkunsa metron istuimen kaiteeseen on taas matkalla töihin.
Ihan, ihan pian alkaa toimistojen tätien ikkunoihin ilmestyä pieniä jugurtti purkkeja jotka myöhemmin versoo kymmenittäin tomaatin taimia.
Kertokaapas, voiko parempaa olla?
Mutta tälläisina talvisina kirpsakkoina aamuina Vaimo Pohjoisesta on liian ulkomaalainen. Mies nieleskelee, vaikka onkin muka jo ihan tottunut. Siinä missä Moskovan Rotunainen kipsuttelee paljaalla jäällä piikkikorkkareilla, minihmosessa ja ilman päähinettä, on Miehen Vaimolla pohkeeseen ulottuva untuvatakki, pitkät villasekoitehousut, trekkauskengät, pipo, huppu, kaulahuivi ja vieläpä nahkarukkaset.
Ote taannoiselta Suomen vierailulta, paikka Helsingin Anttila:
"Hei, katso löysin tosi hyvät ja lämpimät talvihanskat,
saat omasi takaisin", sanon Miehelle.
"Ai, mutta eikös nuo ole miesten hanskat?" kuuluu vastaus.
"Ei, tää on kyllä ihan naistenosasto"
"Mutta ne on ihan miesten hanskojen näköiset" tokaisee Mies.
"Ai, ihan sama, katsos ne on ihan oikeat nahkarukkaset,
kukas se meistä yleensä viettää aikaansa joka päivä
leikkipuistossa säällä kuin säällä?"
"No jos ne on niin hyvät niin osta sitten ne",
sanoo Mies, jo luovuttaneena.
"No jos et pidä niistä niin mene etsimään jostain
naiselliset mutta yhtä lämpimät", sanon.
Mies ei hievahdakkaan.

maanantai 4. helmikuuta 2008

Asiantuntijoita

Jos haluaa hauskuuttaa venäläistä seuruetta, voi vaikka kertoa minkälaisia he ovat. Koska asiantuntijuus ei ole tässä kodissa vieraillut, ja toivottavasti ei myöskään tänne tule, oli tukeuduttava ihan oikeisiin asiantuntijoihin.
Oli tyypillinen lauantai- ilta. Liikaa porukkaa liian pienessä keittiössä, todella paljon suussasulavaa ruokaa, puhetta ja pälätystä päällekkäin ja lomittain. Kerron että erään suomalaisen Venäjä asiantuntijan mukaan venäläisten kanssa ei kannata ottaa politiikkaa keskustelunaiheeksi sillä Venäjällä ei ole hyväksyttyä kritisoida maan johtajia. Seurue rämähtää naurunremakkaan.
"Eihän me muuta tehdäkkään!"
Odottakaas, olen joskus vähän hidas. Onko se muistojeni Suomessa vai Venäjällä ne illat kun istutaan pienessä keittiössä, syödään paljon, juodaan teetä ja puhutaan rehevästi ja kovaäänisesti maailmasta ja kiistellään poliitiikasta, ollaan näkyvästi ja jopa kiihtyneesti kaikkien kanssa eri mieltä ja sekunnin päästä kuitenkin kaikki on taas parhaita ystäviä?
Onko ne illat Suomesta vai Venäjältä kun istutaan suuressa keittiössä, fiinisti kalustetussa asunossa, syödään nopeasti eikä oteta lisää, kerrotaan muodollisen iloisella äänellä Pekan koulunkäynnistä ja mietitään samalla vaivautuneesti mistä tässä voi enää puhua. Sitten lähdetään kotiin aikaisin onnellisena siitä että vierailu on vihdoin ohi?
Tämän näppiksen takana keskitytään edelleenkin Asiantuntemattomuuteen. Asiantuntijuus kun vaikuttaa rankalta ja vaikealta hommalta.