maanantai 31. maaliskuuta 2008

Kermaperä

Jos lumensulamisvaihe ei olisi kulunut tropiikissa, olisi voinut tyytyväisenä myhäillä keväistä totuudenhetkeä täältä 11 kerroksen ikkunasta. Sillä jos tarvinnee tietää, asuuko hyvällä vaiko huonolla alueella Moskovassa, on totuuden hetki koittanut juuri silloin kun lumi raottaa maan näkyville koloistansa. Tai hyvällä ja huonolla...hmmm. Tiedättehän. Toisilla on varaa kermaan ja toisilla ei.
Tämä perä (lue kaupunginosa) on tullut testittyä hyvinkin pikaisesti. Kengät jalkaan ja lähikauppaan. Tälle rouvalle luksuksen takaa se, ettei parinminuutin kävelymatkan aikana tarvitse tuijotella lumenalta mulkoilevia kuolleiden kissojen silmiä, taikka todistaa naapureiden roskisvalikoimaa pitkin pihaa. Extraluksukseksi siihen päälle on vielä lisätty se, että kulkukoirat eivät kuulu tämän asuinalueen ilmaiseläintarhaan. Ylellisyys koostuu pienistä asioista. Enpä olisi kakruna uskonut että joskus sitä minäkin asun..kermaperällä.

perjantai 28. maaliskuuta 2008

Torakan tappajaiset

Minun Moskovani on takaisin, käytyään tropiikissa.
Tropiikissa oli kuumaa, välillä meluista, monentuoksuista ja värikästä.
Moskovasa tuntuu hiljaiselta, hieman värittömältä, mutta onneksi keväiseltä.
Eikä täällä näy torakoita.
Tropiikissa yhden yön junamatkan aikana tapoin niitä viitisenkymmentä petini päädystä. Nyt ei näy torakoiden piiperrystä edes anopin tuloaulassa.
Näin tropiikin jälkeen otetaan iisisti, hiukan kaivataan kuumaa ja torakoita, juodaan paljon vettä ja luetaan lastenkirjoja.
Kuulemisiin, piakkoin!

keskiviikko 12. maaliskuuta 2008

Yhteistä elämää

Venäläisessä elämässä yksi piirre lyö kaiken muun laudalta. Yhteisöllisyys. Se on jotain mikä lävistää sydämen peittämän jään sekunnissa, tai puhkaisee raivon kukan mitä ei tiennyt sisuksiissaan olevan. Vai tiesiköhän sitä sydämestäänkään ennenkuin tänne päätyi?
Ja onhan silläkin puolensa. Yhteisöllisyydellä.

1...Hetkiä.
Yhtenä hetkenä baabushkat kumartuvat jokapuolelta ympärilleni ja pyyhkivät Poikasen kaatamat maidot päältäni ruuhkaisessa bussissa kun aurinko tirkistelee likaisista ikkunoista. Toisena hetkenä konserttisalissa jotkut tädit kiikuttavat tuolilleni ja jalkojeni alle tyynyjä ettei tule kylmä tai epämukava, kun olen raskaana. Kolmansina hetkinä, joka päivä, minulle aukaistaan ovia, kassejani kannetaan, minulle ja Poikaselle annetaan istumapaikka, tiputtamiani tavaroita noukitaan ylös.

2.Viidakkopuhelimet
Miehenihän ei ole lörppö. Jos näin olisi, niin sitten myös appivanhempani, ystävämme ja sukulaisemme olsivat. Se, että Miehen työkaverit tietävät minusta jo osiltaan enemmän kuin lähimmät ystäväni, on suuremmoisen..hämmentävää. Tieto jota jaetaan ei ole erityisesti rajattua. Kuinka kauan meni ennenkuin tulin raskaaksi, suosikki shampooni ja painoni ennen ja jälkeen raskauden uivat yhdessä jaetun tiedon valtameressä sopusointuisesti. En usko että olen ainut jonka vaatekoko ja kengännumero kiertää ympäri kaupunkia. Ainakin kun tiedän että venäläisen kanssa naimisiin päätynyt ulkomaalainen ystäväni kutsuu miestään hellittelynimellä "Jungle telefon".

3.Avun tarpeessa
Muutaman vuotta sitten kun olimme vain käymässä Moskovassa minun tarvitsi käydä gynekologilla. Koska venäjäni sekä ihmissuhdeverkostoni olivat silloin ihan yhtä huonoja, kysyin tietenkin apua Mieheltä, joka kääntyi ensimmäiseksi ystäviensä puoleen. Nuoria sinkkumiehiä. Apua kuitenkin saa kun sitä kysyy, ja kohta olikin kaikki kissojen koirien ja naapurintätien kanssa kyselemässä missä olisi hyvä klinikka, puhelimet pirisivät, vaihtoehtoja sateli ja poskeni muuttuivat yhä punaisemmiksi. Sittenkun hyvä, tai ehkä hyvä löytyi, lähdettiin matkaan, ja klinikalla meitä odotti minulle täysin tuntematon jonkun tutun naisen tytär, joka aikoi olla siellä odottamassa ja auttamassa meitä jos tarvitsemme jotain. Tämä tytär oli tätä paikkaa suositellutkin. Käynnin jälkeen sitten menimme samaisen tyttären, tyttären äidin ja isän luokse teelle, istuimme iltaa vaihdoimme mielipiteitä mm. siitä, oliko se nyt sitten ollut miellyttävä klinikka. Siinä vaiheessa iltaa olin jo päättänyt että tänne ei sitten koskaan muuteta.

4.Kodin sisustusta
Jungle telefonin vaimo, eli ystävättäreni, on ollut viime aikoina terhakkana. He tarvitsevat sohvan ja ison vaatekaapin, kummatkin puuttuvat heidän yksiöstään, ja niillä sen saisi myös kivasti täytettyä. Niimpä he suuntasivatkin pari viikkoa sitten viikonloppuna Ikeaan. Hänen miehensä oli kuitenkin päättänyt pyytää mukaan ystävänsä sekä ystävän äidin, sillä kaikenlaiset riennot ovat aina mukavampia kunnon porukalla. Näin he sitten viettivät siellä päivän, mutta vaatekaappia ei tullut ostettua, sillä pariskunnan ystävä sekä ystävän äiti, olivat sitä mieltä että se on liian kallis. Joten sen jälkeen he katselivatkin sohvia. Se mikä miellytti ystävätärtä ei miellyttänyt seurueen muita jäseniä (ja oli tietenkin liian kallis).
Näin ollen he ovat edelleenkin ilman sohvaa, ja ilman vaatekaappia. Ystävättäreni oli koittanut vedota mieheensä ettei seuraavalle ostoskerralle tarvita mukaan kaikkia kavereita, sillä näin he eivät voi itse päättää oman kotinsa sisustuksesta. Asianlaita ei ole kuitenkaan ollenkaan näin. "Sinä voit päättä itse ihan mitä vain", vakuutti Jungle telefon.

tiistai 11. maaliskuuta 2008

Jumalan lahja

Juttelin tässä taannoin erään venäläisen ystävättereni kanssa... Aivan, miehistä. Hän on päätynyt siihen hieman useimmin tavattuun avioliittoon kuin omani, eli venäläinen vaimo, suomalainen mies. (Terkkuja vain, jos tätä lukee joku, joka on samanlaisessa tilanteessa kuin minä. Voidaan perustaa vaikka joku oma yhdistys. Tai kriisiryhmä...)
Yhdessä siinä taivastelimme sitten poikkeavuuksia ja yhdemukaisuuksia. Miehiähän yhdistää yleensä se, että ne on miehiä. Ja erottaa paljolti se, että ovat kasvaneet eri kulttuureissa. Se missä venäläinen mies muistaa vaimoaan kukkasilla, hajuvesillä ja konvehdeilla, on suomalaisessa miehessä korvattu ihan muilla vastaavilla toiminnoilla. Näin ystävättäreni sanoin: "Voi kuule silloin kun me muutettiin yhteen, ja ihan ensimmäisenä päivänä näin kun mies otti imurin ja alkoi imuroimaan. Kyllä minä silloin riemuitsin ja ajattelin, mikä Jumalan lahja on tuo mies. Sehän imuroi!"

sunnuntai 9. maaliskuuta 2008

Lahjoja!

Taas tuli naistenpäivä. Edellisestä tuntuu olevan niin pitkä ja niin lyhyt aika. Lähdettiin illaksi anoppilaan missä kestitys olisi riittänyt ainakin parillekymmenelle ihmiselle viiden sijaan. En ole vieläkään oppinut että naistenpäivä on Naistenpäivä ja sitä pitää juhlia, joten en myöskään reagoinut Miehen tuskitteluun, ettei hän ole vielä ostanut minulle mitään lahjaa.
Ihmeekseni olin itse kuitenkin kunnostautunut. Tuunasin anopille pari kaunista tyynyä, sellaisella täti-ihmisille sopivalla romanttisella tyylillä. Tai niin ainakin kuvittelin.
Tässä perhepiirissä lahjojen antamisen ja saamisen hetkellä on opeteltu nostamaan kasvoille ystävällinen hymy. Siinä missä minä ja Mies olemme treenanneet ymmärtämystämme isovanhempien makuasioista monien kekkereiden kautta, ovat isovanhemmat harjoittaneet samaa oppimisen hienoa polkua meidän suuntaamme. Vaikutamme kaikki silti varsin huonoilta koululaisilta ja jääneet lahjojen antamisessa aina luokalle. Näin kävi eilenkin.
Saavuttuamme anoppilaan tsuumasinkin erään edellisistä lahjoistamme (käsin tehty keraaminen vaasi) toimittavan olohuoneen sohvapöydän alla roskakorin virkaa. Mihinkäs muuhunkaan sitä dumppaisi käytettyjä vanupuikkoja... En kuitenkaan lannistunut, mutta kuten arvata saattaa tyynyt eivät saaneet kuin laimeahkon hymyn irtoamaan anopin kasvoilta. Miehen kysellessä että minnekkäs aiotte ne asettaa, tuumaili anoppi, että ehkäpä ne jonnekkin mahtuisivat datsalla.
Noh, sitten olikin vuoro lahjoa tämä Miniä Pohjoisesta. Englantilaista yltiöromanttista posliinia sekä- TADAA- pantterikuvioitu yöpuku!! Hymyilyjen, halauksien ja kiitosten jälkeen, massujen tultua täyteen ja kotiin päästyämme, kävimme keskustelun illan lahjoista. "Mutta se yöpuku, se on ihan hirveä, sitä et KOSKAAN pidä päälläsi! Se muistuttaa päälle nelikymmpisistä maalaistädeistä jotka alituiseen riitelevät miestensä kanssa." Miehen ääni oli enemmän kuin kiihtynyt. Koitin olla kuitenkin diplomaattinen, ja tokaisin vain rauhallisesti että pantterikuviointi ei ehkä ole koskaan ollut ihan ykkös suosikkini. "Se lähtee sitten suoraan roskikseen!" Julisti Mies, ja hilasi komistuksen. Niin, juuri sinne.

lauantai 8. maaliskuuta 2008

Syksyn lehdet, ne tuulessa väräjävät...

Poikanen on taas nuhassa, josta voimme kiittää Helsingin ja Moskovan välillä sahaavaa junaa ja tehokasta ikkunoiden raoista toimivaa tuuletusta. Ei mitään vakavaa, mutta hieman puuhailuja hidastavaa ja väsyttävää. Nukkuuhan tuo kyllä muutenkin ihan mielellään.
Täällä on kuitenkin keksitty muitakin selityksiä. Se että junan ikkunasta vetää kuin seisoisi keskellä tuulista preeriaa, ei vedä vertoja sille, että Poikasen suomalainen äiti, on nähty juottavan Poikaselle maitoa, suoraan jääkaapista!! Jo viimekertaisen nielurisatulehduksen yhteydessä sain kuunnella keskustelua jossa Häslari vakuutti lastenlääkärillemme, että Poikasen äiti on antanut hälle jääkaappikylmää maitoa. "Ei voi olla totta, miksi se niin on mennyt tekemään. Kertokaa sille ettei saa koskaan antaa maitoa suoraan jääkaapista." Tuimaili lääkäri. Sen jälkeen sitten yhdessä siunailivat appi, anoppi sekä Mies, kuinka joku voi tehdä tuolla tavalla. Ja sittemmin, jokaisen maitolasillisen kohdalla on koko suvun voimin pidetty huolta siitä, että se nyt varmasti oli lämmintä.
Seuraava huolenaihe onkin, ettei pilleripurkit aukeile ensimmäisestä yskähdyksestä. Olen usein kerrannut että lapset sairastavat muutaman nuhan talvessa ja näin vielä kehittävät immuunijärjestelmäänsä, se on ihan normaalia. Jokaiseen räkänoron perään ei ammenneta antibiootti purnukkaa kurkusta alas, sillä ne vain voimistavat bakteereja ja tappavat niitä hyödyllisiä. Tämä ei kuitenkaan ole totta appivanhemmille, sillä sydäntä niin särkee kun näkee ainokaisen lapsenlapsen nenän alla räkävanan.
Puhelin pirahtaa käskevästi kun Poikanen jo nukkuu. Nostan luurin, ja toisesta päästä kuuluu värähtelevä ääni. "Mitenkäs Poikanen voi, vieläkö yskii pahasti." Kysyy anoppi väsyneesti ja itkunsekaisesti. "No ihan hyvin, hieman vielä on nuhaa" Vastaan rauhallisen reippaasti. "No miten sinä olet häntä lääkinnyt, millaisia pillereitä ja lääkkeitä antanut." Jatkaa anoppi. Pakotan ääneni ystävälliseksi siinä epäonnistuen ja väitän etten ymmärrä kysymystä. Kysymys toistetaan, ja kuuntelen sitä täysin mielenkiinnottomana. Keskityn vain ääneen. Puhelimesta kuuluu enää vain kaukainen, syksyn lehtien tuulessa väräjävä, alakuloinen sointi.

torstai 6. maaliskuuta 2008

Tappelu päivässä piristää

Unohtakaa omenat, täältä löytyy jotain parempaa; yli satamiljoonaa enemmän tai vähemmän itsepäistä ihmistä jotka kaikki ovat aina oikeassa! Jos tällainen ihmisluonne ei pidä tomerilla väittelyillään lääkäriä loitolla, virkistämällä ääreisverenkiertoa, saamalla sydämen pumppaamaan kuin aerobic-harkoissa, ja nostamalla poskille terveen punan, niin ei siihen mikään muukaan auta. Yksi näistä rakkaista on appeni, lähes seitsämänkymppinen hiton jääräpäinen entinen tehtaanjohtaja, nykyinen kokopäiväinen Häsläri.

Koska Mies elää elämäänsä toimistossa ja työmatkalla, kuten suurinosa terveistä työikäisistä ihmisistä tässä kaupungissa, niin hädän ja avuntarpeen hetkellä otan yhteyttä Häsläriin. Häslärissä on puolensa, sillä hänellä ei ole peukalo keskellä kämmentä remonttihommissa kuten pojallansa, ja sen lisäksi asiat hoituvat nopeasti.
Niimpä tänään, kun olisin lähtenyt töihin, jotka peruuntuivatkin viime hetkellä kun Häsläri oli jo saapunut lastenvahdiksi, keksinkin taas mukavia ylimääräisiä hommia hänelle.

Kaappi joka on jo monta kuukautta seisonut olohuoneen nurkassa ja saanut osakseen pitkiä katseita ja syyttelyitä koska ei ole siirtänyt itseään makuuhuoneeseen toimimaan vaatekaappina, oli nyt huomion keskipisteenä. Ehdotin reippaasti että jos me yhdessä siirtäisimme sen makuuhuoneeseen, ja kas niimpä teimme. Metri rivakkaa liikuttelua ja koko neuvostoaikainen komeus romisi palasina lattialle.
Appi reippaana miehenä kannusti siirtmään kaikki osaset silti makkariin ja niimpä teimme. "Hitsi, tästä tulee vieläkuin uusi!" Hihkui Häsläri pitäen kiinni aina eri kaapinosaa toiveikkaana pystyssä ja etsien työkaluja. Silmänräpäyksessä olin kuitenkin tehnyt ihan oman diagnoosini ja soitin Miehelle.
"Sano isällesi että me heitetään tämä kaappi menemään ja ostetaan uusi, se ei usko minua" Kuuntelin huutamista samalla kun pitelin hikisenä kaapinseinästä kiinni ettei se kaatuisi päälleni. "Me heitetään se kaappi menemään, se on vaarallinen lasten kanssa!" Kuului puhelimesta Mieheni ääni. "Sitä ei heitetä yhtään minnekkään, siitä tulee kuin uusi!" Huusi Appi samalla antaen minulle ohjeita mistä pitää kiinni jottei hän jäisi taas kaapinosien hukuttamaksi. "Minähän en pidä mistään kiinni, me heitetään tämä pihalle!" Huusin taasen minä ja marssin keittiöön.

Kyllä, tiedän että kun kunnolla liimailisi muutamia osia ja ostaisi lisää niitä puunuppeja ja lisäilisi joka nurkkaan muutaman extraruuvin se varmaan pysyisikin pystyssä. Mutta eipä paljon nappaa. Voisin kysäistä asunnon omistajalta jos hän haluaa säilöä kaapinosat jossain, nämä neuvostoaikaiset huonekalut kun on niitä maailman parhaita, ne kun on niin vahvoja.
Kaikenkaikkiaan, draama jatkuu edelleen ja Häsläri saapuu varmaan huomenna ruuvimeisselikokoelmansa kanssa oven taakse. Sitä ennen toivottavasti olemme jo hilanneet kaapinosat pihalle. Sympatioitani ei nosta se että Poikasen mielestä kaapissa asuu miehen silmät, eikä hän uskalla olla samassa huoneessa kaapin kanssa. Meille riittää kuitenkin nämä kolme jo olemassaolevaa silmäparia.
Hiki nousi pintaan ja syke parani. Lähinnä huutamisen ansioista, tietenkin.