lauantai 8. maaliskuuta 2008

Syksyn lehdet, ne tuulessa väräjävät...

Poikanen on taas nuhassa, josta voimme kiittää Helsingin ja Moskovan välillä sahaavaa junaa ja tehokasta ikkunoiden raoista toimivaa tuuletusta. Ei mitään vakavaa, mutta hieman puuhailuja hidastavaa ja väsyttävää. Nukkuuhan tuo kyllä muutenkin ihan mielellään.
Täällä on kuitenkin keksitty muitakin selityksiä. Se että junan ikkunasta vetää kuin seisoisi keskellä tuulista preeriaa, ei vedä vertoja sille, että Poikasen suomalainen äiti, on nähty juottavan Poikaselle maitoa, suoraan jääkaapista!! Jo viimekertaisen nielurisatulehduksen yhteydessä sain kuunnella keskustelua jossa Häslari vakuutti lastenlääkärillemme, että Poikasen äiti on antanut hälle jääkaappikylmää maitoa. "Ei voi olla totta, miksi se niin on mennyt tekemään. Kertokaa sille ettei saa koskaan antaa maitoa suoraan jääkaapista." Tuimaili lääkäri. Sen jälkeen sitten yhdessä siunailivat appi, anoppi sekä Mies, kuinka joku voi tehdä tuolla tavalla. Ja sittemmin, jokaisen maitolasillisen kohdalla on koko suvun voimin pidetty huolta siitä, että se nyt varmasti oli lämmintä.
Seuraava huolenaihe onkin, ettei pilleripurkit aukeile ensimmäisestä yskähdyksestä. Olen usein kerrannut että lapset sairastavat muutaman nuhan talvessa ja näin vielä kehittävät immuunijärjestelmäänsä, se on ihan normaalia. Jokaiseen räkänoron perään ei ammenneta antibiootti purnukkaa kurkusta alas, sillä ne vain voimistavat bakteereja ja tappavat niitä hyödyllisiä. Tämä ei kuitenkaan ole totta appivanhemmille, sillä sydäntä niin särkee kun näkee ainokaisen lapsenlapsen nenän alla räkävanan.
Puhelin pirahtaa käskevästi kun Poikanen jo nukkuu. Nostan luurin, ja toisesta päästä kuuluu värähtelevä ääni. "Mitenkäs Poikanen voi, vieläkö yskii pahasti." Kysyy anoppi väsyneesti ja itkunsekaisesti. "No ihan hyvin, hieman vielä on nuhaa" Vastaan rauhallisen reippaasti. "No miten sinä olet häntä lääkinnyt, millaisia pillereitä ja lääkkeitä antanut." Jatkaa anoppi. Pakotan ääneni ystävälliseksi siinä epäonnistuen ja väitän etten ymmärrä kysymystä. Kysymys toistetaan, ja kuuntelen sitä täysin mielenkiinnottomana. Keskityn vain ääneen. Puhelimesta kuuluu enää vain kaukainen, syksyn lehtien tuulessa väräjävä, alakuloinen sointi.

Ei kommentteja: