torstai 6. maaliskuuta 2008

Tappelu päivässä piristää

Unohtakaa omenat, täältä löytyy jotain parempaa; yli satamiljoonaa enemmän tai vähemmän itsepäistä ihmistä jotka kaikki ovat aina oikeassa! Jos tällainen ihmisluonne ei pidä tomerilla väittelyillään lääkäriä loitolla, virkistämällä ääreisverenkiertoa, saamalla sydämen pumppaamaan kuin aerobic-harkoissa, ja nostamalla poskille terveen punan, niin ei siihen mikään muukaan auta. Yksi näistä rakkaista on appeni, lähes seitsämänkymppinen hiton jääräpäinen entinen tehtaanjohtaja, nykyinen kokopäiväinen Häsläri.

Koska Mies elää elämäänsä toimistossa ja työmatkalla, kuten suurinosa terveistä työikäisistä ihmisistä tässä kaupungissa, niin hädän ja avuntarpeen hetkellä otan yhteyttä Häsläriin. Häslärissä on puolensa, sillä hänellä ei ole peukalo keskellä kämmentä remonttihommissa kuten pojallansa, ja sen lisäksi asiat hoituvat nopeasti.
Niimpä tänään, kun olisin lähtenyt töihin, jotka peruuntuivatkin viime hetkellä kun Häsläri oli jo saapunut lastenvahdiksi, keksinkin taas mukavia ylimääräisiä hommia hänelle.

Kaappi joka on jo monta kuukautta seisonut olohuoneen nurkassa ja saanut osakseen pitkiä katseita ja syyttelyitä koska ei ole siirtänyt itseään makuuhuoneeseen toimimaan vaatekaappina, oli nyt huomion keskipisteenä. Ehdotin reippaasti että jos me yhdessä siirtäisimme sen makuuhuoneeseen, ja kas niimpä teimme. Metri rivakkaa liikuttelua ja koko neuvostoaikainen komeus romisi palasina lattialle.
Appi reippaana miehenä kannusti siirtmään kaikki osaset silti makkariin ja niimpä teimme. "Hitsi, tästä tulee vieläkuin uusi!" Hihkui Häsläri pitäen kiinni aina eri kaapinosaa toiveikkaana pystyssä ja etsien työkaluja. Silmänräpäyksessä olin kuitenkin tehnyt ihan oman diagnoosini ja soitin Miehelle.
"Sano isällesi että me heitetään tämä kaappi menemään ja ostetaan uusi, se ei usko minua" Kuuntelin huutamista samalla kun pitelin hikisenä kaapinseinästä kiinni ettei se kaatuisi päälleni. "Me heitetään se kaappi menemään, se on vaarallinen lasten kanssa!" Kuului puhelimesta Mieheni ääni. "Sitä ei heitetä yhtään minnekkään, siitä tulee kuin uusi!" Huusi Appi samalla antaen minulle ohjeita mistä pitää kiinni jottei hän jäisi taas kaapinosien hukuttamaksi. "Minähän en pidä mistään kiinni, me heitetään tämä pihalle!" Huusin taasen minä ja marssin keittiöön.

Kyllä, tiedän että kun kunnolla liimailisi muutamia osia ja ostaisi lisää niitä puunuppeja ja lisäilisi joka nurkkaan muutaman extraruuvin se varmaan pysyisikin pystyssä. Mutta eipä paljon nappaa. Voisin kysäistä asunnon omistajalta jos hän haluaa säilöä kaapinosat jossain, nämä neuvostoaikaiset huonekalut kun on niitä maailman parhaita, ne kun on niin vahvoja.
Kaikenkaikkiaan, draama jatkuu edelleen ja Häsläri saapuu varmaan huomenna ruuvimeisselikokoelmansa kanssa oven taakse. Sitä ennen toivottavasti olemme jo hilanneet kaapinosat pihalle. Sympatioitani ei nosta se että Poikasen mielestä kaapissa asuu miehen silmät, eikä hän uskalla olla samassa huoneessa kaapin kanssa. Meille riittää kuitenkin nämä kolme jo olemassaolevaa silmäparia.
Hiki nousi pintaan ja syke parani. Lähinnä huutamisen ansioista, tietenkin.

Ei kommentteja: