keskiviikko 30. huhtikuuta 2008

Hiekkalaatikkokauden avaus

Nyt kun alkaa olla vappujuhlinnan aika, voi vilkaista ikkunasta huojentuneena ja tuumata, ettei kai lunta enää tule. Siispä kaapille kaivelemaan kakkumuotit ja kaivurit esiin. Suomessahan taidetaan mainostaa nyt terassikauden avausta. No, meillä se on hiekkalaatikkokausi. Tämän kauden kaikkein tunnusomaisimmat piirtet lämpimän ilman lisäksi on syvältä kumpuavat primitiivireaktiot. Miten sitä onkaan voinut kuvitella koko elämänsä olevansa ihminen varustettuna lehmänhermoilla! Ah, mitkä itsepetoksen vuodet! Vain ja ainoastaan Moskova voi todistaa täydellisesti toisin.

Naapureiden papoille ja mamoille hiekkalaatikkokauden ja terassikauden avaus ovat nimittäin synonyymeja. Samalla kun kaapista on kaivettu kakkulapiot ja ämpärit, on käyty lähikaupan kautta kurvaamassa pari askia tupakkaa ja muutamat oluset. Näin sitä sitten viipotetaan mihin tahansa lähietäisyydellä sijaitsevaan leikkipuistoon pikku Mashan tai Zhenyan kanssa, ja voi kesän autuutta. Siinä sitten kesäpäivän tai illan lämmössä, pistetään tupakaksi kymmenen kertaa tunnissa, nauretaan ja jutellaan ja korkataan aina seuraava pullo. Ja tietenkin ihastellaan aina miten hienoja kakkuja mussukat ovat saaneet sillävälin aikaiseksi.
Kaikkein huomionarvoisinta tässä on se, että tupakalle ei voi koskaan lähteä puiston ulkopuolelle. Jos heidän terassipenkkinsä sattuu olemaan metrin päässä kiikuista, niin voi voi vaan teille jotka vielä luulette että passiivinen tupakointi on vaarallista lapsille. Kohtelias pyyntö, joskos voisitte siirtyä syrjempään, aiheuttaa usein räkäisen naurunremakan. Siinä missä tämä lempeäluontoinen ja rauhallinen Pohjoisen Vaimo on valmis ojentamaan ruusukimpun niille jotka vaivaantuvat siirtämään itsensä, on hän nyt myös valmis mm.täyttämään talvisaikaan heidän autojen pakoputket lumipalloilla, ampumaan erinäisiä ihmisjoukkoja Neptunuksen taakse, tai ihan vain huitaisemaan käsilaukulla niin lujaa kuin jaksaa heitä, jotka toteavat "eihän tästä nyt ole mitään vaaraa, ja sitäpaitsi ollaan lähdössä jo tunnin päästä pois."
Tämä rouva etsii ja etsii itsestään rakkautta, myötätuntoa ja anteeksiantoa, laskee uloslähtiessään jo valmiiksi kolmeensataan tai viiteentuhanteen, puree huultaan ja koittaa ajatella kaikkia kauniita asioita maailmassa, mutta silti pieni pelko hiipii sydämeen, ettei tämä kausi ehkä menen enään niin hillityissä merkeissä kuin viime kausi. Sillä jo eilen tuli lipsautettua eräälle rouvalle (suomeksi) "haistakaa kuulkaa paska!" Turha kai sanoa että Lapsonen oli vieressä.

perjantai 25. huhtikuuta 2008

Vaarojen kaupunki

Naapurin korealaisrouvan mielestä Moskova on äärettömän vaarallinen kaupunki jossa kuolema uhkaa jokaisen nurkan takana, varsinkin ulkomaalaista, ja etenkin aasialaista. Jokaisen hieman äkäisen näköisen kaupunkilaisen sydämen alla tuikkii puhdas ulkomaalaisviha, mikä on valmis ryöpsähtämään häntä kohden hetkenä minä hyvänsä, etenkin jos hän jalkautuu ihmisten sekaan. Sempä takia myös Rouvan teini-ikäiset lapsoset eivät saa koskaan lähteä kavereilleen, eivät saa ulkoilla kymmentä minuuttia kauempaa valoisaan aikaan etupihalla, eivätkä omaa mitään kodin ulkopuolista harrastusta.
Kun me tapaamme Rouvan kanssa, ja kerron seuraavasta menostani "lähden metrolla käymään yhdessä toimistossa", "käyn keskustassa", tai muuta yhtä hohdokasta, huokaa Rouva haikein ilmein "Oi, kuinka sinulla on niin jännittävä elämä!" No voi, sanoppas muuta.
Tälläviikolla tavatessamme Rouvan piti päästä kirjakauppaan kilometrin päähän. Autokin on olemassa, mutta koska minä olin paikalla, ehdotti Rouva että tekisimme yhdessä päiväkävelyn. Mikäs siinä. Menimme tiukassa käsikynkässä kirkkaassa auringonpaisteessa kohti kirjakauppaa, ja Rouva hihitteli miten jännittävää ja mukavaa on olla kävelyllä ja kuinka hän on nyt ihan turvassa koska on käsipuolessani.
Olen koittanut vakuuttaa Rouvalle useaan otteeseen, kuinka tämä on ihan yhtä turvallinen kuin mikä tahansa muukin suurkaupunki, kunhan kuljeskelee päiväsaikaan ja selvinpäin julkisilla hyvämaineisilla paikoilla. Ja että katsoppas kun meidän kiinalaiset ja intialaisetkin naapurimme käyttävät metroja ja kulkevat kaupungissa ihan normaalisti. Mutta ehkäpä se onkin sitten niin, että vaikka naapurustossamme asuu kymmeniä aasialaisvoittoisella ulkonäöllä varustettuja ihmisiä, niin juuri tämä, koreilainen kasvo on pienelläkin ennakkoluulolla varustetulle ihmiselle liikaa?

Älkää ymmärtäkö väärin, on mukava olla lapsenlikkana. Mutta silloin kun on lapsenlikkana äitinsä ikäiselle ihmiselle, tulee hieman hämmentynyt olo.

maanantai 21. huhtikuuta 2008

Synttärit!

Tämä päivä on erityinen. Äitiys minussa täyttää kokonaista kolme vuotta. Sen takia että Lapsosen äiti on nyt 3v, sai Lapsonen mm.liitutaulun ja polkupyörän. Äidillä ei ole sensijaan kumpaakaan.
Mutta täällä jammataan. Laitetaan huonoja suomihittejä soimaan täysille, mietitään kävisikö ekaa kertaa elämässä vaikka kosmetologilla tai kampaamossa, ostaisiko korkkarit ja kävisikö solariumissa. Niin voisi maastoutua paremmin paikallisten äityleiden sekaan.

Kevät kolme vuotta sitten tuntuu jo niin kaukaiselta ajalta. Euforisten rakkauden ja äitiyden tunteiden sijaan, olin ihmeissäni että synnytyksen päätteeksi tulee jonkinlainen tulos (lue-vauva), ja että se uusi ihminen otetaan sairaalasta kotiin mukaan.
Onneksi kuitenkin muistettiin ottaa. Meillä kaikilla kolmella on ollut tosi kivaa yhdessä!

perjantai 18. huhtikuuta 2008

Hilloiks meni

Suomesta en kaipaa mitään muuta kuin pakastintani. Oikein mallikas, parisataalitrainen valkoinen kuutio joka pelastaa talven vitamiinipitoisella sisällöllään. Nyt se makaa yhden kaverin varastossa. Suomessa.
Suurin kulttuuriero joka on sijoittunut minun ja Mieheni ja hänen vanhempiensa välille kuin kylmä muuri on kaikki säilömiseen ja pakastamiseen liittyvä toiminta. Kun on ollut kouriintuntuvasti mukana kaikenlaisten syötävien tuotantoprosesseissa koko lapsuutensa, ei voi muuta kuin antaa sydämensä itkeä kivusta kun nyt taas tietää mitä tuleman pitää. Vadelmat, karhunvatut, omenat, mansikat, kirsikat, luumut...tulevat virtaamaan litra ja kilotolkulla luoksemme pitkin kesää, niin että ovensaranat paukkuu. Eikä meillä ole pakastinta. Oikeaoppisia umpioituja tiivispurkkeja ei löydy koko Moskovasta, eikä kyllä ole maakellariakaan, tai minkäänlaista kellaria, jonne niitä sitten lykkäisi.
Anoppi, joka on aina oikeassa ja jotka Kokemusta löytyy, on sitä mieltä että kaikki tuo edeltävä on ihan huuhaata. Hillot säilötään purkkeihin jotka tiivistetään kiinni keittämällä, ja ne säilyvät hyvin koko talven vaikka kuinka lämpimissä olosuhteissa. Siitä todisteena onkin aina hienot homeiset vauhtiraidat hillopurkin yläreunassa.

Viimesyksyinen ehdotus viimeisen parikymmenlitraisen luumutoimituksen yhteydessä oli se, että laitappas talveksi hillot ja muut partsille. Alkaahan nyt kuitenkin olla syksy. Koska purnukat eivät olisi minnekkään muualle mahtuneetkaan, niin laitoinkin ne juuri sinne. Seuraavaksi viikoksi pamahtikin sitten +30 lämpötilat, eikä hilloihin ole sen koommin koskettu. Nyt kun olen saattanut kaiken tuon viimeiselle matkalleen ja siivonnut parvekkeen, on mielessäni kaiherrus. Tämä Pohjoisen Vaimo kun on niin nirso, ettei syö hilloja penisiliinin kera. Hän tahtoo turhakkeen, pakastimen! Hän tahtoo pakastaa marjat marjoina! Hän ei tahdo syödä kolme tuntia keitettyä sokerisiirappista litkua jota teehen kauhotaan. Hän tarvitsee ymmärrystä. Ja vitamiineja.

tiistai 15. huhtikuuta 2008

The ensimmäiset

On monia kansallisuuden edustajia joita tunnen paljonkin. Korealaiset eivät kuulu siihen joukkioon. Siksipä aina tilaisuuden tullen koitan sivistää itseäni Koreasta ja korealaisuudesta naapureiltani, jotka ovat itse, juuri niitä. Niimpä eräänä päivänä tenttasin perheen teineiltä sitä, miten ihmeessä tuolle maaläntille Kiinan alapuolelle ovat tipahtaneetkaan korealaiset. Mistä he ovat tulleet ja onko heillä vaikka jotain esi-isä tyyppistä sukulaisuutta joihinkin kiinalaisiin heimoihin. Huomasin kaivavani verta nenästä mainitessani Kiinan. Aina niin viileän sivistyneet ja lähes epäteinimäiset teinit alkoivat pyöritellä tuohtuneena silmiään.
"Meillä ei ole mitään tekemistä Kiinan kanssa", he kuohkasivat. "Itseasiassa Kiina on varastanut historiamme, kuuluisimman monumenttimme ja nykyään pöllii myös kaikki hittibiisimme, kääntävät ne kiinaksi ja väittävät että ne on Kiinasta kotoisin!" Koitin rauhoitella seuruetta jollain muka hauskalla kommentilla ja kehoitin että mentäisiin asiaan. Mistä korealaiset ovat lähtöisin?

Sain eteeni historiallisia karttakirjoja, kansojen vaelluksia esittäviä viivoja ja hienosti väritettyjä aikakausia. Luento pisti hiljaiseksi, sillä se ei oikein tuntunut pysyvän koossa eikä logiikassa. Viimeisimmäksi yritykseksi Isosikon Pikkuveli kertoi minulle hartaasti vakavoituen että on olemassa vielä yksi teoria. "Korealaiset ovat itseasiassa maailman ensimmäinen heimo, josta kaikki muut kansat ovat saaneet alkunsa. He asuivat ikuisuus sitten Siperiassa, josta he sitten laskeutuvat pitkiä reittejä pitkin satojen vuosien saatossa alaspäin, ja lopuksi kotiutuivat Korean niemimaalle."
No tottakai.

maanantai 14. huhtikuuta 2008

Elävää draamaa

JOS on mitenkään mahdollista että elämä voi käydä suurkaapungissa tylsäksi, niin yksinkertainen viihdytys pläjäys suurimpaankin tarkoituksettomuuteen löytyy kun katsoo ikkunasta ulos. Kun talo on rakennettu jo jonkinmoiselle mäelle, ja ikkunamme ovat sijoitetut 11. kerrokseen, näkee ihan mukavasti ympärilleen. Talon alapuolella menee kaksisuuntainen tie joka on päätetty muuttaa yksisuuntaiseksi reippaiden parkkeeraajien ansiosta. Jokainen päivä useaan otteseen tiellä käytävä draama on nimeltään "MINÄ en ainakaan peruuta". Näytelmässä hyvin eri ikäiset, näköiset ja kokoiset alkuasukkaat ensin ajavat tietä puolitiehen, kunnes huomaavat yllätyksekseen ettei eteenpäin pääse kun joku pässinpää on ajamassa vastaan, ja sitten reagoivat aina roolihenkilölleen suotuisalla tavalla.
Jotkut, hyvin harvat päättävät pikapikaa lähteä peruuttamaan, ja saatavat olla onnekkaita ettei pirssin perään vielä kerääntynyt jonoa. Suurinosa kuitenkin koittaa väsytyskeinoa "istun tässä kunnes sinä poistut". Kyseinen tapa yleensä muodostaa pikku hetkessä kummallekkin suunnalle ylenmääräisen autosuman. Tämän jälkeen alkaa soida torvet. Muutamat viimeisimmät alkavat poistua ja peruutella. Ensimmäisissä ajokeissa istuvat pitävät kaikkea edelleen heistä itsestään riippumattomana tapahtumana. Joistain autoista noustaan ylös ja aletaan huutaa paikallisväestön ymmärtämää kieltä.
Hyvin yleinen päätös näytännölle on se, että pidempi jono, on siellä kuinka monta autoa tahansa, peruuttaa takaisin ja päästää yhden yhden vaivaisen jäljellejääneen ajokin ohitsensa. Muunlaisen käsikirjoituksen tullessa vastaan, ensimmäisten autojen uroot tai naaraat kömpivät tuulilasien takaa ylös, ja alkavat huitoa vimmatusti käsillään, pulputtavat ja huutavat, ja jopa tuuppivat toisiaan jos kyseessä on kaksi urospuolista ajopelin omistajaa. Pidemmän välienselvittelyn jälkeen kaikki alkavat olla jo niin paljon myöhässä töistä, että hintelämmän oloiset autonomistajat alkavat suosiolla peruuttamaan koko letkaa pois tieltä.

Voin vakuuttaa että joka kerta näytteleminen on yhtä raikasta ja aitoa. Harvinaisia luonnenäyttelijöitä ja erityislahjakkuuksia piipahtaa tiellä silloin tällöin. Lippuja on vielä muutama jaossa, seisomapaikoille parvekkeelle. Hintaan sisältyy tee, ja santsikuppi, jos näytös venyy. Tervetuloa!

perjantai 11. huhtikuuta 2008

Bakteerit karkuun

Vaikka oikein minkäänlainen kolottelu ja vaivatus ei ole hauskaa taikka mukavaa, niin venäläinen apteekki pelastaa päivän kuin päivän. Se on paikka minne tämä rouva voi unohtaa itsensä lasivitriinien eteen ja Miehen pitää suostutella minut ulos. Siihen tapaan kuin Poikasemme jäätelöaltaalta.
Nyt kun on päällä yskä, nuha ja särkyä joka kolkassa, maanittelin itseni jälleen apteeki visiitille. Eikä mennyt kaukaakaan kun löysin nenäni kiinni lasista ja silmäni haravoimasta värikkäitä purkkeja ja purnukoita. On homeopatiaa, ayrvedaa, yrttejä, vitamiineja, kaunestroppeja, tippoja ja tableteita. Hurmaavan eksoottisia kasvonaamiopakkauksia Japanista. Öljyjä joilla saa 200% tuuheammat ja kiiltävämmät hiukset. Teevalikoima joka nostaa mielesi rauhallisiin maisemiin missä bambupuumetsät suhisee. Luonnollisia rasvoja lapsille. Yskänpastilleja jotka sulavat pitkin nielua ja voitelevat yrteillä ja hunajalla niin että äänesi muuttuu linnunliverrykseksi. Kerro mitä tahdot!!

Paikallisella paratiisisaarellani on tietenkin krokotiilinsakin. Viereisen apteekin myyjätär muistaa tämän nenänpään jo hyvin, ja on päättänyt että ulkomaalaisia aksentteja, etenkään juuri TämänRouvan aksenttia, ei ymmärretä. Myyjättären asenne ei ainakaan nopeuta asioimistani, joten tuijottelen purkkeja sitäkin tiiviimmin ja hartaammin. Harjoittelen nimittäin samalla mielessäni tulevaa lausetta. Tänään en kuitenkaan niin tehnyt, sillä edessäni oli ihan helppo keikka. "Yskänpastilleja, Travisil, kiitos" Krokotiili tuijottaa minua laiskoilla silmillään, tiedostaen että edessä seisoo vain tyhmä lihapaisti. "En ymmärrä" Se sanoo venytellen. Toistan. Krokotiili jatkaa katseluaan, päässä käy hidas työskentely. "Ahaa, Travisil!" Se vihdoin huokaa, kääntyy, tulee pian takaisin ja minä saan tarvitsemani.
Olen lähes täysin vakuuttunut että Krokotiili-Myyjättären kohtaaminen on osa toipumis-ja parantumis prosessia. Bakteeritkin minussa juoksevat karkuun hänen katseestaan.

torstai 10. huhtikuuta 2008

Ljubof

Jos minulta kysytään, sanon sen mieluummin venäjäksi, kelle tahansa sanoisinkin.
Se kuulostaa niin kauniilta, pehmeältä, hellältä ja täyteläiseltä. On rikos lausua sitä suomeksi. Siksipä kerron teille siitä venäjän tapaan...

On syksyinen hiljainen, tihkusateinen ilta. Me tulemme myöhään kotiin, lapsukainen jo nukkuu rattaissa. Kävelemme käsikädessä, ja kaikki on vain niin oikein, niin varmaa ja kevyttä. Edessämme hoippuu kotiinsa keski-ikäinen mies. "Onko tämä katu kotikatuni?" Kysyy mies meiltä. Ehkäpä se on, tarkistamme nimen. "Ahaa, on se. No onkohan tämä minun rappuni, numero 32?" Katsomme pienellä präntättyjä numeroita. On se. Mies häviää rappukäytävään. Katson miehen perään ja ajattelen ääneen, mahtaa vaimo nyt kotona raivota kun mies tulee myöhään kännissä kotiin. "Tuskimpa vaan" tokaisee Mieheni. "On varmaan onnellinen että mies tuli elävänä takaisin, ja että voi itse nyt alkaa nukkumaan."

Samana syksynä puksuttellaan taas junalla pois Moskovasta, sitten pian takaisin. Saan tulomatkalle seuraksi kolme hyvin eri-ikäistä, näköistä ja oloista venäläistä naista. Oma kommunikaationi heidän kanssaan supistuu muutamaan lauseeseen siitä, minne matka ja miksi. Heidän välisensä keskustelut kuitenkin puhkeavat puolessatunnissa lämpimään, solisevaan ja helisevään pulputukseen. Käyn kävelyllä ja kun tulen takaisin, naiset istuvat kylki kyljessä samalla pedillä kuin ikuisuuden toisiltaan kadoksissa olleet sisarukset, ja helähtävät tuon tuosta kikatukseen. Ei, eivät he tunteneet toisiaan aiemmin.

Kun monta vuotta sitten olin lähdössä kesälomaretkelle Pietariin, pyysi kaverini että ottaisimme hänen sydämensä mukaaan, ja jättäisimme sen sulamaan Venäjälle. En tiedä kuka muu sen saman on tahtonut nähdä kuin hän. Ulkomaalaiset tulevat tänne rahakkaiden työpaikkojen perässä.

Minä olen täällä koska olen sanonut "Tahdon".

keskiviikko 9. huhtikuuta 2008

Onnen Päiviä

Nuhakuume ja nettiyhteyden kakeaminen ei pysäytä tätä tuuletusta ja kansantanhua. Meillä on vaatekaappi!! Se, että on vuoden odottanut edellisen muuton jälkeen saadakseen vaatteet pahvilaatikoista kaappiin, on tuskin kuitenkaan jalostanut minua ihmisenä. Mies on saanut jokaviikkoisen huomautuksen asiasta (jota myös nalkutukseksi erheellisesti kutsutaan), mutta eipä tiennyt parka kuinka rahalla voi saada tyytyväisen vaimon.
Niimpä täällä on tohistu toiminnan merkeissä. Ensin se neuvostoaikainen komistus on hiilattu palasina yläkerran Sergeylle, sillä siitähän saa vielä ehdan kaapin. Sen jälkeen on tuijotettu Ikean lahjapaketteja eteisessä, ja viimein eräänä viikonloppuna soitettu Sähläri ja Anoppi kyläilemään, ja alettu laittamaan kaappia kasaan juuri ennenkuin ovikello soi. Ja hops, kaappi on kasassa samana iltana. Sitten onkin ollut aikani tulla estraadille. Vaatteita on silitetty, puunattu, viikattu ja päivitelty. On löydetty uusia tuttavuuksia pahvilaatikkojen pölyisistä pohjakerroksista. On mietitty miksi näin rumia paitoja on koskaan tultu ostettua. Ja sitten: siinä se on, vieläpä kaksi hyllyä vapaata tilaa, ja koko huushollin ikuisuuden lattianrajassa pyörineet tavarat on paikoillaan!
Jotta elämä ei kävisi tylsäksi, on seuraava projekti tietokonepöydän osto. Asia on ollut tapetilla tietenkin yhtä kauan kuin vaatekaappikin. En tiedä mitä taikoja tarvitaan jotta tämän vekottimen saa lasten leikkipöydältä pois. Vinkkejä?
Mutta nyt sitten kaikki kaverit kyläilemään. Moskova alkaa vihreytyä kesää kohden, ja pääsette majoittumaan olohuoneeseen, jonne nyt pääsee nyt ulko-ovelta ilman viidakkoveistä!

perjantai 4. huhtikuuta 2008

Skinien kokoontumisajot

Mies koittaa aina välillä parantaa maailmaa. Yleensä yritys lähtee jostain ei niin helposta kohteesta. Tälläkertaa osansa saivat muurmaskilaiset skinit. Parin viikon aikana koneella oli menossa ankara näppäily ja illallisella pöydässä istui rankasti miettivä, vakava Mies. Nämä Muurmaskin välypäät olivat sitä mieltä että kaikki muut on ihan kaivosta paitsi BELGIAlaiset sekä he. Voi mikä nerokas idea! Mies kuitenkin koitti selittää että mitä todennäköisemmin he ovat belgialaisten mielestä aivan yhtä kaivosta kuin heidän mielestään lopun maailman populaatio. Ainakin ja etenkin belgialaisten skinien. Tämä muurmaskit eivät kuitenkaan uskoneet, tietenkään. Koitin sanoa ettei heihin kannata tuhlata aikaa, ovat todennäköisesti ihan samaa "meille ei tullessamme jaettu aivoja"-porukkaa mitä pieni kotikyläni Suomessa on pullollaan. Väitän tuntevani tun ihmistyypin, enkä muistele heitä lämmöllä.
Noh, mutta kuitenkin. Jos nämä muurmaskilaiset ovat mielestään yhtä kultaista porukkaa belgialaisten kanssa, niin mitäs jos alettais perustamaan vähän uusia ystävyysseuroja. Niitähän ei voi olla koskaan liikaa. Skinien "ystäyyttä yli rajojen" ja "kansainvälinen ystävyysseura" taitaa vielä puuttua. Niitä voi alkaa perustamaan just tuolleen ruohonjuuresta lähtien. Entisen luokkatoverini sanoin "ryssät on ihan ***seestä, niin on hurritkin. Paitsi että isänpuolen mummon suku on ruotsalaista, että kai niistä jotkut on ok, ja äidinisän suvusta on jotkut venäläisiä, että ne on olleet varmaan jotenkin normaaleja." Tällasista rakkauden tunustuksista se lähtee. Kukkapuskat mukaan ja halaamaan belgialaisia, muurmanskit!

torstai 3. huhtikuuta 2008

Itsenäinen nainen

Mies on viimeiaikoina päästellyt äänekkäitä lausuntoja, joiden aiheena on ollut jotensakkin se, ettei Hänen Vaimonsa osaa tehdä yksin yhtään mitään. (onkohan tätä keskustelua käyty joskus ihan toistepäin Suomessa...ihankuin...)
Tuli siis korkea aika näyttää osaamisensa. Huoleton hiustenharjaus, aurinkolasit päähän, lapsi tarhaan ja menoksi. Ensin bussilla tutun metrolinjan päähän. Siinä vaiheessa onkin jo nälkä. Aamiainen kahvilassa, ja takaisin kadulle. Aamiaisen aikana rakennukset ovat kuitenkin tehneet kepposen, ja kääntyneet toistepäin kuin yleensä. Metro ei enää olekaan "ihan lähellä Mäkkäriä", ja Mäkkärikin on jotenkin hassusti heitetty siihen tienposkeen.
Ei se mitään, katu on kuitenkin tuttu, ja toimisto on sen kadun varrella. Leninsky Prospekt, täällä ollaan oltu jo vaikka kuinka monta kertaa. Ja sen kadun varrella, jossain kohden on kyllä metroasema. Joten eikun etsimään. Tunteroisen päästä soittaa mies kesken seminaarin. "No löytyikö toimisto?" "Ei ihan vielä, mutta lähellä varmaan olen, kävelen Leninsky Prospektilla, ja se toinen katu risteää tästä ihan kohta." "Mitä sinä siellä teet, sunhan piti ottaa metro, se olisi ollut niin nopea ja helppo." Vakuutan että ei tässä hätää, kyltin mukaan jo kahden kilsan päässä on Profsajusnaja katu, ja sitä ennen tulee se toimistokatu. Ei viitsi ottaa bussia sellasen takia.

Ja sieltähän se toimisto vastaan tuleekin. Marssin sisälle, kysyn asiantuntevasti ja rennosti, kuka on viimeisenä jonossa huoneeseen numero kaksi. Joku iloinen mies ilmoittautuu. Jään odottelemaan. Myös tänne toimistoon, niinkuin kaikkiin muihinkin venäläisiin toimistoihin, on jostain putkahtanut Jonon Järjestelijä Täti. Puolen tunnin hiljaisen jonotuksen jälkeen paikalle alkaa pakkautua reippaasti porukkaa, ja JJT alkaa höseltää. "Kenen kanssa sinä menet" Täti kysyy minulta. "En kenenkään, olen yksin täällä" "Näen että olet yksin, mutta kenen kanssa menet sisälle" Hmm...En oikein tiedä kysymykseen oikeata vastausta, joten koitan pelastaa itseni, ja kerron puhuvani huonosti venäjää. "Ahaa, et puhu venäjää, no mistä olet kotoisin" JJT kysyy. "Suomesta". "Ja puhut englantia?" "Joo, puhun myös englantia" "Hei, tämä on englantilainen nainen, eikä puhu venäjää, nyt meidän pitää kaikkien olla kohteliaita ja päästää hänet jonon ohi!" Sanoo JJT suurella äänellä odottelevalle kansalle. Alkaa kiistely siitä, onko sillä väliä mitä kieltä puhuu kun jonottaa, mutta todetaan kuitenkin että on hyvä olla kohtelias ja että englantilaisen naisen asiat vievät kuitenkin paljon vähemmän aikaa kuin muiden.
Niimpä pääsenkin seuraavana huoneeseen. "Jaahas, kaikki on valmista, mene käytävälle odottelemaan, sinua sitten kysytään." Tottelen ja siirryn takaisin jonotuskavereiden luo. Seuraavien minuuttien aikana muutama muu mummo käy kysymässä minulta kenen kanssa minä olen menossa sisälle. Vieressäni seisova mies ärjähtää jokaiselle kysyjälle "Se on englantilainen, se ei osaa venäjää", ja mummot poistuvat. Sitten tulee kuulantyöntäjän näköinen toimistontäti, joka pyytää minut sisälle. Laittaa leimoja passiin, kirjoittelee muistilappua seuraavista etapeista. "Sinun miehesi on venäläinen", hän kysyy. Myönnän. "Parasta tulla miehen kanssa tällaisille asioille, olisit voinut jonottaa tuolla muuten vaikka koko päivän." Hymyilen ja sanon että mies on aina töissä, ja että onhan tämä nyt kuitenkin valmis.
Korjaan ponihäntää, ja lampsin toimistosta aurinkoon. Nyt tämä tapaus nro.37 saa oleskella Venäjällä 7.3.2011 saakka. Toimiston läheltä hyppään bussiin, ja metriksellekkin löydän niin helposti. Kaikki rakennukset ovat kääntyneet takaisin paikoilleen. Näin sitä Itsenäinen Nainen osaa!

tiistai 1. huhtikuuta 2008

Hyvä tyttö

Nyt sitä taas ollaan istuskeltu Uzbekki setien kanssa rivissä toimistossa ja saatu rekisteröinti tehtyä. Se kuinka rekisteröinti pitäisi tehdä kaikkein oikeimmin ja laillisimmin, ei kellään ole tietoa. Mies luki pari yötä lakeja, soitteli eri viranomaisille, tulkitsi tähtiä ja teenporoja ja tämä on meille suositeltu, se Oikein tapa.
Sen jälkeen olemme noudattaneet tätä Oikeinta tapaa vaihtelevasti. Olen ollut rekisteröity Venäjälle ehkä joka toinen kerta. Lähinnä siksi, että aina ei repeä vapaatunteja Miehelle, jotta saa juostua Vaimon asioilla. Rekisteröinti on ilmaista, jopa nopeaa ja vaivatonta, mutta tähän mennessä se on ollut ihan yhtä tyhjän kanssa. Ei sitä missään kysytä. Jotta saisin käsilaukussani keikkuvalle paperille suurempaa merkitystä, voisin mennä Uzbekki setien kanssa rakentamaan uutta kerrostaloa jonnekkin lähimaille. Ehkä sitten jotain kiinnostaisi tarkastella tuota, niin kovin unohdettua.
Mutta koska olen ollut tänään niin hyvä tyttö, voin ihailla aprillin auringonpaistetta ja syödä jäätelöä. Vaivanpalkka!