keskiviikko 25. kesäkuuta 2008

Pankkiasioita

Olipa kerran Ikea. Asiakkailleen ystävällinen. Kerran, pari vuodessa, saa huonekaluja ostaa koteihinsa hekin, joilla ei ole välittömästi pariasataatuhatta ruplaa takataskussa. Kymmenen kuukauden maksuajalla, ilman korkoja!
No, sinne suuntasi tiemme. Ja joka kuukausi kolahti tietylle tilille sen jälkeen mukava summa rahaa. Joskus hieman sen ylikin. Jottei tarina olisi ollut liian yksinkertainen, viimeinen summa eksyi pankin erehdyksestä väärälle tilille. Aijai!
Pankista soitettiin ja luuriin huudettiin. Tällaisia virheitä he eivät ikinä tee, ja kaikki on maksajan syytä. Se että summa oli seuraavana päivänä jo oikealla tilillä, ei lämmittänyt enää ketään. Sota oli jo syttynyt.
Tammikuusta lähtien on Mies säännöllisin väliajoin juossut samassa pankissa, aina uudelleen todistamassa paperinivaskan kanssa, että vika ei ole hänessä. Papereita on pengottu, tietokoneita naputeltu ja sitten todettu että homma on hoidossa, ei mitään hätää, ei mitään virheitä, hei hei! Ja eiköhän puhelin ole pirissyt uudelleen kuukauden päästä, samasta pankista, eri virkailijan toimesta. Ette ole maksaneet velkaanne! Pian on ovenne takana isot äijät verenhaju sieraimissaan! Antakaa 300 ruplaa tai he hakkaavat teidät!
Samat äijät on kuulemme taas lähetetty asialle. Ja pankkivirkailija ei aio kertoa mikä on virkailijan nimi, jolle asia on siirretty käsiteltäväksi. Ei kuulemma ole hänen ongelmansa. Te ette ole maksanut sitä! Ja teillä näyttää muutenkin aina olleen ongelmia luottotiedoissa! Huusi pitkäkyntinen naikkonen. No kuulkaa, ei koskaan ole ollut.
Arvatkaa avaako tämä Rouva ovea jos ovikello pirisee. No ei.

tiistai 17. kesäkuuta 2008

Lellitty Kakara

Vaimo Pohjoisesta on viettänyt rentouttavan lomaviikonlopun ihan Moskovan katveessa, satojen datsa mökkien kylässä, yli viisikymppisten seurassa. Ohjelmassa oli sääskiä, todella viinietikkaista sashlikia, aurinkoa, porkkanapenkin kitkemistä, paljon kirjan lukemista. Voe että olikin...tylsää.
Hänen Korkeutensa kun on tottunut vähän paremmalle. Kesämökit joissa Hän on elämänsä aikana viettänyt aikaa, ovat Aina sijainneet joko järven tai meren rannalla. Naapurimökkiläiset eivät olleet kahden metrin päässä aidan takana. Oli tilaa, peltoa, metsää ja pihaa missä pelata sulkapalloa, pystyi uimaan sata kertaa päivässä, lähteä nukkumaan keskelle järveä veneeseen. Metsät eivät muistuttaneet kaatopaikkoja, ja löytyi aina korkeita puita mitkä mukavasti toivat varjoa keskipäivän kuumuuteen.
Nyt kaikki oli niin toisin. Datsa kylässä satoja mökkejä nököttää vieri vieressä keskellä peltoja. Yksityisyyttä turvataan kaikenlaisilla aitaviritelmillä. Lähin uimapaikka on parin hikisen autotunnin päässä, jossa on tuhat muuta pulikoimassa pikkuruisessa lammikossa. Jokainen naapuri popittaa eri radiokanavaa. Missään ei ole tyhjää nurkkaa jossa voisi vaikka potkia palloa. Kaikki pihat ovat sentilleen täynnä kaikkea hyödyllistä syötävää.
Ja niinmpä Hänen Korkeutensa ei aio polttaa nenäänsä tuolla pellolla enää uudelleen tänä kesänä. (Pakollinen vierailu on hoidettu.) Sillä hän on Lellitty Kakara. Hän on länsimaalainen.

tiistai 10. kesäkuuta 2008

Moskovatar

Anna on ihastuttava, hurmaava, rakastettava. Jokainen paiva kun han astuu luokkaan, on jalassa uudet korkokengat jotka kayvat yhteen kasilaukun kanssa. Huulet ovat aina kirkaanpunaiset, vaaleat hiukset hyvin ojennuksessa ja siniset silmat tiukkivat lampimasti keppostellen. Tunnit keskeytyvat useaan otteeseen, kun luokan ohi kavelee aina joku uusi tuttu, jota pitaa paasta kunnolla halaamaan. Nauru helahtaa kuin puron solina aina vain uudelleen, ja aiheet lentavat nurkasta toiseen. Elama kasitellaan perinpohjaisesti mitaan pelkaamatta.
Eraana paivana keskustelun aiheeksi annetaan luokan naisille miehet, ja miehille tekniikka. Anna tulee luoksemme ja kysyy onko meilla juuri ne oikeat miehet. Onhan meilla. Onko hanella? On. Annan silmiin syttyy viela syvempi lampo. "Oi, se oli kauheaa! Olin jo naimisissa. Minulla oli jo lapsi! Mutta han on se oikea, tiesin heti kun nain hanet..." Kadet huitovat ilmaa, kyyneleet tipahtavat poskille. Miehet luokassa kaantyilevat vaivaantuneesti ja selvastikin unohtavat tekniikan. "Han on arsyttava! Laiska! Han istuu paivat television aaressa, se kuuluu hanen tyohonsa. Samalla han polttaa etutaskun askista, takataskun askista, povarin taskusta aina uuden tupakan, aukaisee aina uuden pullon olutta, ja viljelee kaiken sen ymparilleen sohvan viereen. Oi miten hitosti minun pitaakaan siivota! Han on ihan sietamaton!" Luokan miehet koittavat piiloutua pulpettien alle. Syyllisyys jakautuu... Annan kadet viuhtovat ja selittavat kaiken uudelleen. Silmat nayttelevat vielakin enemman. Olemme jo hanen miehensa olan takana katsomassa televisiota. "Mutta voi, kuinka mina hanta rakastan!" Kyyneleet purskahtavat taas esiin. "Han on NIIN alykas...Ja juuri se oikea!"

keskiviikko 4. kesäkuuta 2008

Rikos ja rangaistus

Sateinen kesäaamu eteläisessä Moskovassa. Lainsuojatonta kyditään Lada Samaran takapenkillä kohti poliisiasemaa. Perillä. Ei, se ei ole katujuoppojen putka-asema, vaan keskus missä ratkotaan Oikeita rikoksia. Etsintäkuulutettujen kasvoja vilisee seinillä. Lainsuojaton kapuaa viidenteen kerrokseen asti.
Hän on syyllistynyt nuoresta iästään huolimatta jo moneen asiaan. Viisivuotiaana hän koitti piilottaa lapasensa sisään naapurintytön Kinder munasta saaman tipu-lelun. Teini-ikäisenä hän valehteli usein opettajilleen, sekä ylenkatsoi vahnempiensa määräämiä kotiintuloaikoja. Mutta huumeisiin tai tupakkaan hän ei koskaan ole sortunut. Hänen rikkeensä ovat aivan toista luokkaa.
Lainsuojattomamme löytää oikean oven, ojentaa passinsa pyydettäessä, istuu alas ja vastailee kysymyksiin. Osoite, tyttönimi, ammatti, koulutusaste? Mikä on kotimaa? Kyselee poliisivirkailija. Suomi, Hän vastaa. Ei, kun mistä olette kotoisin, ei alue, vaan maan nimi, kuten Uzbekistan. Olen Suomesta, Lainsuojaton vastaa uudelleen. Ei ei, jatkaa virkailija, maa, kuten Uzbekistan tai Tadzikistan. SUOMI, vastaa Hän, selkeästi ja varmasti. Virkailija selaa Lainsuojattoman passia, ja hämmästelee.
Sitten maalataan kaikki sormet, painellaan useisiin papereihin, sitten pian koko kämmenet. Paperit otetaan mukaan Lada Samaran takapenkille, sade jatkuu. Seuraava toimisto. Kasa papereita sormenjälkineen matkaa uudelle pöydälle, allekirjoitellaan, päivitellään. Mitenkäs nyt näin, suomesta naimisiin venäläisen kanssa, ja tänne asumaan? Lainsuojattoman appiukko paasaa suurella äänellä, jotta kaikki toimiston naiset kuulevat. "Täällä kaikki nuoret naiset juovat kaljaa ja polttavat tupakkaa, näin ei ole hänen maassaan. Mukavahan se on terve ja hyvä vaimo saada." Hah, mikä vale, miettii Lainsuojaton. Raittiit suomalaiset naiset voi laskea yhteen kahden käden sormilla.
Lainsuojaton jatkaa takaisin kotiinsa. Taas on askel eteenpäin oleskeluluvan saaneen rekisteröintiprosessia. Tällaisesta palkitaan aina jäätelöllä.