lauantai 18. lokakuuta 2008

Täti sininen ja sininen syvyys

Pienen pienenä yksi Pohjoisen Rouvan suosikki kirjoista oli kirja, joka kertoi Täti vihreästä, Täti ruskeasta ja Täti sinipunaisesta. Tarinasta ei varmaan ollut kyllä kovinkaan erikoinen, mutta kuvissa tädeillä oli aivan huimat mekot, jollaiseen olisi niiiiin ihana pukeutua. Valitettavasti sellaisia löytyy nykyään ainoastaan teattereiden pukuvarastoista. Tai...uimahallin lippuluukulta.

Uiminen on koko kansalle terveellinen ja turvallinen kuntoilumuoto, johon täällä tarvitaankin terveystodistus. Puolenvuoden ruinaamisen jälkeen järjestyi terveystodistus kuin taikaiskusta, kun rouva tajusi miehensä sijaan vinkata asiasta anopille. Ja anoppi siskollensa. Ja sisko tutulle lääkärille. Rouva ei nähnyt koko lääkäriä, mutta hän on silti lapun mukaan terve ja uimakelpoinen. Niimpä hän keräsi simmarinsa ja lähti.

Läheisin uimahalli on 10min. kävelymatkan päässä. Seinillä on hehkuvat kuvat sinisessä ihanuudessa sukeltelevista urheilullisista ihmisistä, jonkin takia korallien ja kirkasväristen kalojen seassa. Kahdesta vaihtoehdosta lippuluukku on aina se, missä on kalterit edessä ja jonka puoleen pitää kyyristyä nähdäkseen sisään. Kaltereiden takana istuu tomeran sininen Täti, joka lappaa sokeria teehensä. Pienen sekoitteluhetken jälkeen asiakas huomataan. Alkaa lappujen plärääminen ja selittäminen. Terveystodistuksesta tarvitaan kopio, tänne laitetaan leimaa, tuolla noille miehille pitää näyttää vielä tämä paperi, ja kai teillä on nyt uimalakki mukana, ilman sitä on kiellettyä, uida. Mutta olittepa onnekas! Tulitte Moskovan parhaaseen uimahalliin. Pian alkaa kahden kuukauden remontti, ja oi, miten kaikki tuleekaan olemaan hienoa! Täti sininen korjailee pieni talo preerialla mekkoaan ja suoristaa yhteenkuuluvaa hellehattuaan. Hän on ilmiselvän ylpeä työpaikastaan ja varma sen paremmuudesta kymmeniin muihin uimahalleihin verrattuna.

Yläkerrassa, jonne pääsee likaisia betonisia portaita pitkin vain muovisuojat kenkien päällä, on pukuhuone jossa istuu nurkassa asiaankuuluva baabushka. Hän antaa pitkän opastuksen kaappien lukko-numerosarja toiminnasta, ja ihmettelee miksei Rouvalla ole muovisia läpsyköitä mukana. Pastellisävyisistä kaapeista lohkeilee maali, ja lähes jokaisessa on väkivaltaisen avaamisen merkkejä ulkopuolella. Mutta baabushka on mukava, ja varmaan auttaisi hiustenpesussakin.
Suihkuhuoneiden jälkeen avautuu Moskovan paras uimahalli kaikessa ihanuudessaan. Reipas uimavalvoja setä huomauttaa että maksulippu olisi pitänyt tuoda hänen muovipöydällensä, mutta armahtaa ja sanoo että sitten ensi kerralla pitää muistaa.

Mutta koralliriutat ja kirkasväriset kalat ovat tipotiessään. Niinkuin urheilulliset sulavakroppaiset ihmisetkin. Harmahtavan ruskehtavan sinisessä vedessä ui muutama kukkasuihkulakkinen baabushka hitain vedoin. Altaan seinistä ja pohjasta irtoilevat kaakelit ja jokapuolella haisee pistävälle, muttei kloorille. Sukellus uimalasit päässä kertoo vielä karumman näkymän. Rouva päättää uida selkää ja tehdä mielikuvaharjoituksia joissa näkyy raikasvetisiä järviä ja auringonpaistetta.

Kolmen kuukauden päästä Rouva suuntaa uudelleen tuonne virkistävälle keitaalle. Näin remontin jälkeen ei varmastikkaan tarvitse enää tyytyä mielikuvaharjoituksiin raikkaudesta. Täti sininen on asemissaan, ja vetaissut asuun sopivat siniset luomivärit myös paksusti silmien alle. Moskovan parhaan uimahallin tuloaula ei ole ainakaan muuttanut muotoaan. Likaisille betoniportaille pääsee edelleen vain muovit kenkien päällä, ja kaikki on muutenkin kuin ennnenkin.
Tämä rouva päättää olla rahoittamatta kyseistä uimahallia enää enempää. Kaksi kertaa riittää eksotiikkaa nauttivalle tai 50-luvun sisustuselementeistä diggaavalle. Ja hinta on 7e/45min...

perjantai 10. lokakuuta 2008

Läheisyys lämmittää

Pohjoisen Rouva on huomannut tulleensa lapsuudessaan aivopestyksi. Aihe on ollut niinkin kirpaiseva kuin maalaielämän paremmuus. Hänelle on kerrottu vivahteikkaasti ja hyvin propagandistisestikkin kuinka vain maalla välitetään toisista, ja vain maalla on puhdasta ruokaa ja tilaa leikkiä, ja vain maalla on ikuinen rauha ja loppuelämän turva. Maalaiselämästä nousi uskonnottomalle perheelle uskonto ja aate, josta oli parempi olla poikkeamatta. Helsinki oli itse Herra Perkele. Ja kaupunkilaisserkut aina niitä mieleltään köyhiä.

Lapsiahan on kuitenkin vaikea pitää tietyllä polulla vaikka kuinka tahtoisi varjella. Niimpä Rouva asui aikanaan myös siellä itse Perkeleen pääkodossa, ja oli elämäänsä tyytyväinen. Vanhemmat kyllä nurisivat ja valittivat, kuinka kurjaa teillä nyt onkaan siellä. Kun kerran on liikaa ihmisiä ympärillä, pakokaasuja ja melua ja kaikkea sitä mitä ihminen ei tarvitse.

Pohjoisen Rouva treenautti mieltään jonkinaikaa, ja alkoi nauttimaan Helsingistä. Siellä oli kaikkea, puhtaasta luonnosta alkaen, fiksuihin ihmisiin asti. Sen jälkeen olikin hyvä hypätä jo vähän isompaan kaupunkiin. Se, että kyseinen kaupunkin on suomalaisten mielestä suuren Helvetin pääkaupunki, ei hidastanut menoa. Täällä on hyvä, on Rouva usein todennut. Täällä on tilaa leikkiä, ja etenkin, täällä välitetään toisista.

Läheisyys tällaisen kaupungin mittakaavojen sisällä on jotain valtavaa. Suomalaisen perusreaktiot kyseiseen paikkaan viskaamisen jälkeen ovat hikoaminen, alituinen hermostuminen, jokahetkinen panikointi mitä pienimmästä asiasta. Kymmenen miljoonan ihmisen keskeltä ei pääse piiloon, ja hississä on Aina joku, joka seisoo Ihan Vieressä. Metronpenkillä koko rivistön jo poistuttua se yksi ainoa vierustoverisi pysyy kylkeäsi lämmittämässä kuin läheinen ystävä. Kaikkialla on ihmisiä jotka puhuvat sinulle. Jos ei muuta niin ainakin kysyvät tietä. Leikkipuistoissa jaetaan tuntemattomien mammojen kanssa koko elämä, ja lasten lelut vaihtavat talouksia ahkeraan. "Ottakaa te nyt se vähäksi aikaa, jos hän niin kerran siitä tykkää. Sitten kun taas tavataan, annatte takaisin."
Pohjoisen Rouva on joutunut katsomaan lapsuutensa oppeja uusin silmin. Kaupunkilaiselämä onkin jotain ihan muuta mitä hänelle on uskoteltu. Täällä sosialliset taidot ovat kaikkein tärkeimpiä. Se että ei joudu paniikkiin kun tuntematon lähestyy ja rikkoo suomalaisen, tutun, kahden metrin henkilökohtaisen tilan rajan, vaan osaa vastata hymyyn ja jopa kysymykseenkin, ja jää juttelemaan toviksi tai toiseksi.
Tämä Rouva on kuitenkin oppinut lapsuudessaan miten ylitetään pieni puro tai joki a-pukilla, ja kuinka suunnistetaan luonnonmerkkien avulla. Nämä ja monet muut hienot taidot ovat tosin tällähetkellä varsin joutavia. Täällä pitää osata olla läsnä ja lähellä.

torstai 2. lokakuuta 2008

Naapurin rouvia..

Tiedän, on tullut jo kerrottua että naapurissa asustelee korealainen perhe. Ihan lähinurkille ilmaantui muutama kuukausi sitten myös uusi korealaispoppoo, johon on hieman tullut myös tutustuttua. Perheiden rouvat kaverustuivat nimittäin heti keskenään, ja missäs muuallakaan näitä naisia tapaisi kuin naapurin keittiössä. Lähempi naapuri on sitä mieltä että perinteiseen korealaiseen tapaan ystävättärien pitää pitää hyvää huolta suinatussa tilassa olevan ystävän ruokapuolesta, joten Pohjoisen Rouva on istunut korealaisen ruuan ja vilkkaan puheensorinan keskellä jo useaan otteeseen.

Jos Venäjä ei tätä lyyliä enää tavoillaan yllätä, korjaa kulttuurishokin puutteen näiden rouvien seura aina yhtä varmasti. Siinä missä moskovalaiset kilpaa juoksuttavat taaperoitaan englanninkielisiin päiväkoteihin ja haaveilevat lapsistaan diplomaatteja ja kansainvälisiä huippuosaajia, osaavat korealaiset pistää vielä...koreammaksi. Yhdessä keittiökeskustelussa tuli ilmi, että useat korealaiset nuoret odottavat äidit kuuntelevat englanninkielisiä opetus cd-levyjä ja toistelevat sanoja, sillä niin voi varmistaa lapsellensa hyvän kielipään. Näiden mammojen lapsoset ovatkin jo hyvää vauhtia sillä tiellä, koska ovat jo teinejä, ja opiskelevat Moskovan kansainvälisissä kouluissa.

Tämänpäiväiset keskustelunaiheet aiheuttivat myös pientä verenpaineen nousua (ihan hyvä, sehän onkin aina liian alhainen). Vaikka tämä lyyli on Aina kuvitellut kansainvälisissä kouluissa opiskelevia nuoria ja lapsia hieman avarakatseisimmiksi vanhempineen, voi sitä näköjään helposti myös väärinarvioida. Hillittyjen rouvien kasvot kävivät läpi laajan järkytyksen tunneskaalan kerrottuani eräästä ystävästä, joka on naimisissa tummaihoisen miehen kanssa. Nämä rouvat, jotka tahtovat lähettää lapsosensa jatko-opintielle Amerikkaan ja Englantiin, katselivat suurilla silmillä teekuppiensa yli, ja kysyivät miten tuon ystävän vanhemmat ovat reagoineet asiaan. Ovatko vielä yhteydessä? Voi, mikä kutkuttava tilaisuus olisi ollutkaan huomauttaa että Lontoossa on sitten muuten kaikenvärisiä opiskelijoita...ja että tyttärenne ovat sitten jo hyvinkin pariutumisiässä, kun sinne lähtevät...

Aihe jatkui ja jatkui. Pieni vitsinpoikanenkaan ei keventänyt tunnelmaa. Korealaisittain on kuulemma ehdoton ei, mennä naimisiin tummaihoisen kanssa. Se on ongelma, erittäin epähyväksyttävää. Tarinoita tulvi ja juorujakin alkoi pursuta. Koulubussissa eilen eräs tummaihoinen tyttö oli kysynyt korealaispojalta, sen kuuluisan "alettaisko me". Oi, kuka se oli se poika?! Mitä se vastasi?!! -No eihän se nyt ala sen kanssa...Oli tyttö suuttunut.

Pohjoisen Rouvalla alkoi olla epätodellinen olo. Oma pieni kotikylä ja sen ennekkoluuloiset pikkurasistit toistuivat tuossa nenän alla uudessa ulkokuoressa ja paketissa, rouvissa jotka saavat timangeja miehiltään lahjaksi ja joilta löytyy autonkuljettaja. Kuin kiusaten räiskähteli ilmoille lisää tarinoita muistakin ystävistä joilla on ulkomaalaisia miehiä, kaikenrotuisia ja näköisiä ja Niiiiiin hienoja. Siinä vaiheessa kun vastausrepliikiksi totena kerrottiin että tummaihois sekoitteiset lapsenlapset olisivat isovanhemmille liikaa, ja etenkin kun iho ei siitä seuraavaankaan polveen vaalene, vaan tummenee alenevalla polvella yhtä tummaksi kuin isoisällä, alkoi jo happi olla vähissä.
Tosi elämän tosi-tv on välillä ihan liikaa.