lauantai 18. heinäkuuta 2009

Kotomaahan

Nyt voi jo lähes huokaista helpotuksesta, sillä kaikki paperit valmistui ajoissa, ja pakattukin on jo- ainakin melkein! Pohjoisen Vaimo on saattanut itsensä reissua edeltävään vapisevaan väsymystilaan ja toivoo junailu seuraksi lapsirakkaita ihmisiä, jotka eivät käyttäisi alkoholia taikk ramppaisi alvariinsa tupakilla yön aikana. Aina ei voi onnistaa, mutta sentään joskus. Sillä iltaa kohden!

Ja toden totta, kun on vuoden putkeen pois Suomesta, tuntuu että sinne on ihan mukava mennä käymään. PV ei ole koskaan kuulunut superisänmallisten joukkoon, kyyneleet eivät ole koskaan vierähtäneet kotimaan kaipuun takia. Ei salmiakin tai ruisleivänkään. MUTTA PV riemuitsee hiljaa, sillä Rautatientorille saavuttaessa ja sen jälkeen pariin viikkoon, on IHAN SAMA:

-mätsääkö kävelykengät käsilaukun kanssa
-onko tehty manikyyria tai pedikyyria ja milloin
-onko päällä olohousut ja tuulitakki vai minihame
-kuinka hillitysti ja arvokkaasti kävelee, tai pomppiiko tasajalkaa eteenpäin
-onko kokoajan itsetietoinen asennoistaan ja olemuksestaa ja siitä kuika viehättävä on, vai onko ollenkaan
-unohtaako kaikki korut korviksia myöten laittamatta ja heittää hiukset vaan ponnarille
-jos kävelee retkeilysandaaleilla villasukkien kera ympäri kaupunkia

Kaiken näiden lisäksi, on mukavaa, sillä kaikkein ruuhkaisimmassakaan paikassa, ei koskaan ole paljon ihmisiä eikä ruuhkaa. Ihan missä tahansa on hiljaista ja rauhallista ja luontoa. Ketään ei kiinnosta sinä eikä elämäsi, ja kukaan ulkopuolinen ei kommentoi lapsiasi tai sinua. Voi tuudittautua hiljaiseen mykkyyteen ja olla öllöttää.

Tosin pari viikkoa kaikkea sitä varmaankin riittää ihan hyvin.

maanantai 13. heinäkuuta 2009

Leuhkana leikkikentällä

Vaatimattomuus kaunistaa. Sitä ei ainakaan vielä ymmärrä Poikasista vanhempi. Iltäpäivällä leikkipuistossa kavereista oli pulaa, joten vielä varsin pieni isoveli koitti tehdä tuttavuutta teinien kanssa. Tarina alkoi siitä millainen jalkapallo hänellä on kotona. Hieno kuin mikä. Sen jälkeen isoilta jätkiltä tivattiin kaikkea mahdollista avaruudesta, raketeista, katolla työtä tekevistä sedistä...ja teinit vastailivat. Pian teinit joutuivat kiikuttajan rooliin, vaikka koittivatkin päästä pinteestä pois. "Sano äidillesi että tulee kiikuttamaan".
"Mama, tule kiikuttamaan, minä haluan että sinä kiikutat". "No, anna niiden poikien nyt kiikuttaa, nehän kiikuttaa ihan hyvin". Vastasi laista äiti.

Keskustelua kuunnellut viileän välinpitämätön teinijengi alkoikin yhtäkkiä osoittaa suurempaa mielenkiintoa 4v-tä kohtaan. "Tajusitko sinä mitä äitisi sanoi?" "Mitä kieliä sinä oikein puhut?" Poikanen vastailee verkkaisesti. "Nooo...minä osaan venäjää, suomea ja englantia". Teinit eivät selvästikään usko, eikä Poikasta näköjään kiinnosta varsinainen puheenaihe, vaan kyselee ihan muita asioita. "No puhu meille vähän englantia". "Englannissa puhutaan englantia, ja kun menen Suomeen, siellä puhutaan suomea", vastaa 4v tietävästi. "Mutta tiedättekö että raitiovaunu on saksaksi strasserbahn", jatkaa pieni tietäväinen. Teineillä loksahtaa suut selälleen. "Hitto, se osaa vielä saksaakin, neljää kieltä!" Pohjoisen Vaimo pidättelee nauruapurskahdusta. Keskustelun edetessä hän huomaa poikasen kuitenkin olevan varsin rehellinen, vaikkakin leuhka miehenalku. "En minä osaa saksaa kuin yhden sanan, osaan vain suomea, venäjää ja englantia!"

torstai 9. heinäkuuta 2009

Iloista konia!

Toimistoissa juokseminen on kääntymässä voiton puolelle, ilma on hieman painostava ja pilvinen, kiireisessä kaupungissa tuntuu hiljaiselta ja raukealta taas yhden valvotun yön jälkeen.
Ukkonen olisi mainio.

Tälläisinä päivinä Pohjoisen Vaimo kuvittelee voimansa usein suuremmiksi ja jollain hormooninhuuruisella väsymysenergialla raahaa itsensä tekemään viikon ruokaostokset.
Päätyy maleksimaan kaupassa liian kauan, ja löytää itsensä hihittelemästä meilkein pissit housussa vauvanruokapurkeille. Suomessa saattaisi iloinen koni perunalla ja reipas jänis riisilla jäädä maailmaa pelastavilta äideiltä kaupanhyllyille.
Eipä silti, niin jäi tältäkin, ainakin toistaiseksi.

lauantai 4. heinäkuuta 2009

Tulipahan ryssittyä

PV kuvitteli olevansa hyvinkin aikaisin liikkeellä, kun aloitti kaikenlaiseten dokumenttien ja todistusten teon KUUKAUTTA ennen matkaa. Toimistoissa on juostu monta päivää pukeen, vedetty välillä henkeä yksi päivä kotona ja sitten taas lapset kainalossa rynnitty ympäri Moskovaa. Toimistoissa voisi olla ihan kivaakin ja niistä voisi tulla voittaja mielellä kotiin. Ei tosin tälläkertaa.

Vielä olisi kaksi viikkoa matkaanlähtöön, mutta kaikki paperihommat on auttamattomasti kesken. Tällähetkellä on täydellisen epäselvää pääseekö PV perheineen matkaan haluttuna ajankohtana. Kaikkein Pienimmällä ei ole vielä passeja, ei yhden yhtäkään. Rajaa pääsee tuskin ylittämään millään muulla keinolla. "Kyllä hän on lapseni, katsokaa vaikka raskausarpiani" ei varmaan mene läpi. Nyt voidaan toivoa vain samanlaista ihmettä kuin vuosi sitten. Silloin Isoveli sai passin vuorokaudessa, eikä virkailijoille tästä hyvästä tarjottu ruplan pyörylääkään.

Tämän lisäksi on tietenkin vielä muitakin hidasteita. Se ihana alkuoleskelulupa ja siihen liittyvä ainainen Ulospääsyviisumin hankkiminen. PV kuvitteli olevansa niin mukavasti ajallaan senkin kanssa, kunnes toimistoon päästyään (oltuaan ensin väärässä toimistossa ja väärällä metroasemalla toimittamassa samaa asiaa) kuuli että entinen 10pv käsittelyaika on nykyään 20pv. ...kele!!

Mutta eiköhän lopussa kiitos seiso. Kuten tämänkin jutun lopussa. PV haluaisi tässä kiittää kaikkia niitä auttavia käsiä (mukaanlukien ne rattaita kantavat kädet metrotunneleiden portaissa), jotka ovat neuvoneet hänet matkaan ympäri kaupunkia erinäisiin toimistoihin ja joiden takia hän on parina päivänä ollut ihan väärässä paikassa ja väärässä jonossa. Katsotaampa päästäänkö koko matkaan, vai tuleeko sekin vielä...ryssittyä!