sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Insinöörin kadenpuristus

Lumisade ja harmaus ympärillään, Pohjoisen Vaimo koittaa harrastaa illastaan pirteän aktiivista, tekemällä lenkin muutaman korttelin ympäri Isonveljen ollessa vielä koulussa. Mukamas tutun kadun varrella, missä hän ei kuitenkaan ole koskaan kunnolla kävellyt, tupsahtaa esiin suuri rakennus vasemmalla puolella. Merentutkimuksen instituutti. Harmaampi ja hiljaisempi kuin ilma sekä ilta yhteensä. Tuulen puskiessa piposta sisään, Pohjoisen Vaimo seisoo koulun aidan edessä liikutus sydämessään. Jos heidän nykyisestä kotipesästään tehtäisiin maailman suurimmalla harpilla viiden kilometrin säteinen ympyrä, kuinka paljon sen sisään jäisikään mielenkiintoisia oppilaitoksia!

Näin ei ollut näreet lapsuuden pesäkolon suhteen. Hänen kotipitäjänsä lasten ammattinäkymät omassa lapsuudessaan olivat parturikampaajia, autonasentajia, tai jos ihan kreisiksi meni, niin jotkut lähtivät yliopistoon Ouluun. Harpin ympyrä parinsadan kilometrin säteellä ei olisi antanut erityistä apua. Ja mitä meistä tuli? Ala-asteen luokkalaisista taitaa olla nykyään pari maanviljelijää, auto-ja rakennusalan yrittäjä, ja he jotka vetivät överiksi, ovat insinööri ja asianajaja. Moskovassa yleisimmät kädenpuristukset ovat tulleet juuri heiltä, insinööreiltä ja asianajajilta.

Pohjoisen Vaimo kääntyy mietteissään takaisin koulun suuntaan. Isonveljen tunnit ovat loppuneet, luokasta purkautuu hämmentyneen näköinen lapsi, perässään opettaja. Anna Leonidovna väläyttää nopean, turhautuneen katseen Pohjoisen Vaimoon ja kääntyy Isoveljen puoleen. "Katsopas", hän osoittaa käytävän seinän ryhmätyötä- "Lumikuningattaren juonen osaat varmastikin minulle kertoa!" Isoveli kumartaa päätään alas, antaen samalla kieltävän vastauksen. Anna Leonidovnan silmät tuntuvat pikaisesti murhaavan Isonveljen äidin. "On se kyllä kotona luettu pari kertaa. Ja nähty teatterissa, tosin siitä on muutama vuosi aikaa" Opettaja on kylmänkiskoisen hiljaa. "Mutta toki Isoveli saattaa muistaa paremmin suomalaisia kirjoja mitä olen heille lukenut, ehkä hän voi kertoa teille niiden juonia."

Anna Leonidovnan kasvoille tulee pakotettu hymy. "Onko Moskovassa paljon suomalaisia yrityksiä ja työpaikkoja? Ehkäpä Isoveli voi työskennellä jossain sellaisessa sitten tulevaisuudessa?" Eipä niitä taida paljon olla, vastaa Pohjoisen Vaimo ymmyrkäisenä. Pietarissa enemmän. Merentutkimuksen instituutin betoniseinät valuvat hänen mielessään maan alle. Siihen se nyt kosahti, eikä ole ensimmäinen palautekerta. Tämä  täyden vitosen venäjänkielen oppilas, joka on kasvatettu Kunnaksella, Astrig Lindgrenillä ja Tatuilla ja Patuilla, ei osaa ulkoa moniakaan satuja. Hän EI itseasiassa TYKKÄÄ perinteisistä saduista.
Joku tulee siis joskus 20v kuluttua varmasti puristamaan Isoveljen kättä, miettien miten tavallinen insinöörin kädenpuristus. Samalla takaraivossaan hiljaa ymmärtäen että mies on yksi niistä, jotka eivät muista Lumikuningattaren juonta.









tiistai 19. tammikuuta 2016

The Police

Maanantai aamuna kello seitsemän eteläisen liikennepoliisin toimiston porttien takana on kalvavan hiljaista. Pakkanen herättelee Pohjoisen Vaimoa, vartalo tuntuu nälkäisen huteralle pitkän untuvatakin sisällä. Pari poliisia menee töihin, jättäen portissa roikkuvan munalukon osittain auki.
Seuraava loksauttaa sen kiinni.
"Mitäs hittoa sinä siellä sisällä teet, tämä on työntekijöiden sisäänkäynti", sanoo tyly ääni aidan sisäpuolelta tuijottaville silmille. Mies vastaa ystävällisesti vahvalla aksentilla. "Ihan vahingossa, enkä pääse enää pois".
"Hei, joko sieltä saa jonotusnumeroita?" Pohjoisen Vaimo kysyy mieheltä joka päästettiin takaisin ei-työläisten puolelle. "Ei saa, paikat on vielä kiinni. Me ollaan jonottamassa väärässä paikassa, kaikki on tuolla maantien puolella parkkiksella."

Parkkiksella Pohjoisen Vaimo saa paikan jonossa, ystävällisen aksenttimiehen perään. Tunti pakkasessa, nuorten miesten röökinhajun seassa. Jonon toinen nainen, joka on noussut karvanoppaisen ja vauhtiperäisen Toyotansa sisältä pinkit, pörröiset lämpösaappaat jalassaan, tuijottaa tiiviisti Pohjoisen Vaimoa. Ja imuttelee sätkäänsä.

On tasan kello kahdeksan, kun kaksi poliisia tulee aukaisemaan portin. Jono tiivistyy, hermopinteen voi tuntea ilmassa, mutta ihmeellisen kauniisti jätkät, Toyota- Muija ja Pohjoisen Vaimo marssivat laitoksen sisään. Passintarkastus. Ja sitten äimän käki. Täysin rauhallista, ystävällistä asiakaspalvelua terminaalin hoitajalta, joka ojentaa sen oikean jonotusnumeron Pohjoisen Vaimolle. Vuoroa pitää odottaa KYMMENEN minuuttia.

Luukulle numero seitsemän pitää kumartua todella alas nähdäkseen sisään. Mintunvihreä seinämaali halkeilee pistorasian vierestä huoneen takakulmassa. Viherkasvit ovat ihan liian yksinäisiä ja huonokuntoisia valtiolliseen toimistoon. Tummatukkainen täti tunkee toisella jalallaan roskakorin sisältöä tiiviimmäksi. "Oi sinä olet aloittanut jo työt, miten reipasta", hän huikkaa naiselle joka lukee Pohjoisen Vaimon papereita. "Kyllä sinun kelpaakin, olet meistä kaikkein nuorin!" Naurunremakkaa. Luukun takana istuva nainen räpläilee passia. "Tämä on niin ihana, saanko lupanne näyttää sitä muillekin?" Myöntävä vastaus.
"Katsokaa tyttöset miten Suomen passi on nykyään niin ihana, mitä lumihiutaleita!"

Katsastusta hoitava poliisi katsoo silmistä juuri sen sentin verran ohi. Hän tuskin huomaa autoakaan, mutta haluaa että se ajetaan telineen päälle nähdäkseen onko se oikeasti neliveto. Lisää leimoja. "Tiedättehän että teidän pitää vaihtaa rekisterikilvet, ne on liian huonossa kunnossa". Pohjoisen Vaimo tuijottaa kilpeä ihmeissään. Siinä on ehkä puolen sentin ruostuma yhdessä reunassa. Ehkä.

Juoksuaskelia ympäri laitoksen pihaa. Uudet kilvet voi tehdä viereisen kahvilan yläkerrassa, mikä onkin kätevästi maanantaisin kiinni. Ne voikin tehdä ainoastaan poliisilaitoksella. Oi mika SATTUMA. Ala-aulassa on nyt se sama laiskasilmäinen konstaapeli kentältä. Pohjoisen Vaimo kysyy häneltä ihan liian monta ja tyhmää kysymystä, huomaten sormuksen oikeassa nimettömässä. Miettii heittääkö konstaapeli tuon henkisen poissaolon takkinsa kanssa naulakkoon illalla, katsoo naistaan suoraan silmiin, eikä ohi. Lukee lapsille iltasadun.

Kolmen- tai neljän vaiheen jälkeen auto on onnellisesti rekisteröity Pohjoisen Vaimolle. Hän paukuttaa muovista rekisterilaatan pidikettä jäästä irti, kun Lada pysähtyy viereen. "Hei tyttö, tarvitsetko apua kiinnityksessä?". Hän maksaa pienestä työstä ihan huvikseen neljäsataa ruplaa ladamiehelle.  Askel on vain kevyt, ja kello kaksitoista. Ehtii vielä koululle.

------

Pohjoisen Vaimo kaivaa hansikaslokerosta Alkuasukasmiehen aurinkolasit. Ne on ihan täräyttävät, Police. Isoveli ja Pikkuveli höpöttää takapenkillä. Ollaan melkein päästy koulusta kotiin kun poliisi viittoo Pohjoisen Vaimon pysähtymään. Ikkunan aukaisu, lasit pois. "Terve", poliisi sanoo ja katsoo virnistellen suoraan silmiin. "Mitäs kuuluu, tyttönen?"
"Mitäs tässä, kotiin ajetaan..." Pohjoisen Vaimo vastaa hämmentyneen hiljaisesti. Poliisi jatkaa tiivistä, poikamaista tuijotusta,  kunnes huomaa pojat takapenkillä. "Saat lähteä, heippa!"
Lasit päähän, ikkuna kiinni. Mitäs helvettiä se oli, Pohjoisen Vaimo nieleskelee. Koittiko se iskeä?










keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Positiiviseen alkuun

Vuonna 2016 Pohjoisen Vaimon perheessä voidaan katsoa 10v taaksepäin ja nostalgialla muistella päätöstä ja keskusteluja, mitkä johtivat Alkuasukasmiehen ja hänen vaimonsa nostamaan kytkimen. Onhan Moskovassa asuminen perheenä täysin erilaista, ehkäpä haasteellisempaakin kuin aikoinaan Suomessa. Mutta Moskova muuttuu, Penaseni ja Maijaseni, hurjaa vauhtia. Ja näin tuleekin lista niistä asioista mitkä ovat Pohjoisen Vaimon mielestä parhaimpia ja hänen elämäänsä vaikuttavimpia muutoksia tässä kaupungissa, tässä ajassa.

1. Leikkipuistoissa on tupakointi- alkoholinkäyttö- sekä roskaamiskielto. Niissä ei saa myöskään ulkoiluttaa koiria.
(Ah, miten onkaan rentouttavaa kun ei tarvitse ulkoilla lasten kanssa tupakankäryssä, keskellä koiranpaskamerta!!)

2. Metroasemien portaisiin rakennetut lastenvaunurampit.
 (Ok, ei ne taida olla vieläkään ihan joka asemalla, mutta suurimmassa osassa. Olihan se hauskaa urheilua kantaa vaunuja kymmeniä portaita ylös ja alas päivittäin, mutta ilmankin tätä kehonharjoitusta tuore äiti pärjää)

3. Kunnallisten poliklinikoiden sähköinen ajanvaraus kotoa käsin, tai poliklinikan terminaalista.
(Totta, onhan se yhteisöllistä ja mahdollisuus tutustua uusiin ihmisiin jonottaessa vauvan kanssa 6h yleislääkärille. Toisaalta... sen ajan voi vaikka selata nettiä kotona ja tehdä muuta hyödyllistä)

4. Valtiontoimistojen sähköiset jonotusnumerot
(Tappelu jonotuspaikasta ja siitä, kenen jälkeen tai edessä oikeastaan oli, kehitti omaa persoonaa kohtaamaan tuntemattomia ihmisiä riitatilanteissa. Tai sitten ei)

5. Kulkukoirien häviäminen (öh, tai hävittäminen) yleisiltä paikoilta.
(Joku saattaa pitää villien koiralaumojen laukkaamisen pitkin urbaania ympäristöä vaikka kivana muistutuksena villistä luonnosta. Pohjoisen Vaimo ei tarvitse sitä muistutusta. Tietenkin metrossa sujuvasti suunnistavia koiria jää hieman kaipaamaan.)

6. Metrossa, johdinautoissa, busseissa ja raitiovaunuissa toimiva yhteismatkakortti.
(Tietenkin kasa erilaisia matkakortteja lompakossa teki sen pulleammaksi- näinollen siis oman olon rikkaammaksi)

7. Keskustassa voimassa olevat parkkimaksut.
(Sillä onhan se nyt selvää että suuren maan pääkaupungin keskustan, nähtävyyksien ja museoiden vieruksien, saa tunkea täyteen omia pikkuruisia, vaatimattomia jeeppejään, ilman mitään seuraamuksia, loppumattomaksi ajaksi. Eikun eihän siinä olekaan mitään järkeä!! Ahhahhaa. Pirullista naurua!!)

8. Väärinparkkeerattujen autojen valvonta ja poisto.
(Mikään ei ole viihdyttävämpää kuin katsella, kun väärinparkkeerattu Jaguar evakuoidaan pois, ihan samalla tavalla kuin Renault. Sillä selvä.)

9. Koko kaupungin kattava tiekamera verkosto.
(Tästä luonnollisesti vinkuu vain ne, jotka eivät koskaan ennen saaneet sakkoja pärstänsä, asemansa tai lahjonnan takia. Oh, tasa-arvoisuus ja Venäjä. Täältä me tulemme.)

10. Kauppojen ikkunoista poistuneet "ei lastenrattaiden kanssa kauppaan" kieltomerkit.
(Eihän mikään ylentänyt niin paljon hormoonihuuruista mieltä, kuin ymmärrys siitä ettei ollut tervetullut useimpiin kauppoihin.)

11. Uusitut leikkipuistot
(Ei taida löytyä enää yhtään leikkipuistoa kaupungista, missä Alkuasukasmies voi kertoa leikkineensä lapsena. Wau.)

12. Lasten hyväksyminen osana ravintoloiden asiakaskuntaa.
(Tunteehan sitä itsensä uranuurtajaksi kun saa aina jäisen hyytävää palvelua ja pitkiä katseita tullessaan lasten kanssa ravintolaan. Että lapsetkin on ihmisiä, ja nekin syö, hurjaa... Joku voi toisaalta ajatella, että nykyinen lämmin vastaanotto, mikäs siinä)


Seuraavat 12 kohtaa, täytetään sitten vuonna 2026.