keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

Desinfiointiaineen huuruinen päihdepäiväkirja

Autoilu tekstiä odotellessa (joka on valmis mutta kaipaa editointia!), Pohjoisen Vaimo voi tunnustaa nauttineensa liikaa päihteitä viimeaikoina. Ainakin siltä hän kuvittelee tuntuvan tilan, kun on vetänyt liikaa kaikkea ja yhtä aikaa. Ottaen huomioon että hän ei ole todellisuudessa koskaan vetänytkään yhtään mitään, ja ainut alkoholipitoinen mitä taloudesta löytyy on desinfiointiaine, voidaan tarinaa pitää ehkä epätotena. Mutta odottakaapas hetki.

Oletetaan että yksi maalaisplikka olisi eksynyt elämässään asumaan Moskovaan, sen päälle hän olisi vielä kaulaansa myöten äiti-ihminen. Niin että se äitiys olisi erityisen hallitseva osa elämää. Ja myöskin niin, että joskus kello kolmelta aamuyöllä, tuntiessaan varpaat kylmällä keittiönlattialla ja katsoessaan ulos 11.kerroksen ikkunasta, hän voisi hetken aavistaa olevansa osa tuota tähtitaivasta mikä repeilee kerrostalojen päällä. Ja kas, päivän herättäessä aamukuudelta, hän tajuaisi että tuolla kaduilla, noille kaikille muille hän ei ole osa tähtitaivasta. Hän on äiti-ihminen. Jota pitää opastaa, opettaa, arvioida. Käännellä, tutkia. Ymmärtää kirkkaan puolen sekunnin. Ja sitten taas arvioida. Opastaa. Opettaa.

Niin tuo äiti-ihminen on viimeaikoina tuntenut äitiyden oikein nahoissaan. Sillä oletettavasti, hänen vanhempi lapsensa, joka on poikaihminen, joka soittaa kauniisti, joka osaa laulaa. Joka laittaa joskus hänen teehensä suolaa. Joka osaa vitsailla aina oikeassa kohdassa. Joka rakastaa pöytätennistä, vuoria, luontomaisemia, tietokonepelejä ja shakkia. Joka on hymykuoppainen. Joka puhuu kolmea kieltä. Niin tuo poikaihminen, olisi vaihtamassa koulua. Sillä Venäjällä ala-aste loppuu neljänteen luokkaan, ja viidennelle luokalle voi mennä vaikka jonnekin fiksuun kouluun. Jos sattuu pääsemään. Ja koska ollaan Moskovassa, on täysin luontevaa että yläasteelle on pääsykokeet. Sen lisäksi on täysin ymmärrettävää että pääsykokeet valtiollisiin kouluihin ovat kielletty. Siihen päälle voidaankin vielä mainita, että tulossa ei olekaan pääsykokeet vaan "osaamisen monitorointi".

Näinollen viimeisen koko lukuvuoden on tuo äiti-ihminen ohjastanut lastaan, tuota poikaihmistä, läpi yksityistuntien, preppausten ja viilausten sarjan. Ja tämän päälle kun laskee jokapäiväiset noin kolme tuntia kotiläksyjä omasta koulusta, voi ainakin pikkuisen huokaista että eihän se ole todellista. Että miten voi olla edes mahdollista. Eihän sitä jaksa. Ei ole mitään järkeä. Herramanjeekunas. Kädet tärisee, aivot on kohmeessa. Kummallakin. Tiedättehän, kymmenen vuotias on vielä lapsi joka haluaa leikkiä. Kymmenenvuotias tarvitsee vapaata oloa, metsässä juoksemista, kuralammikkojen kaapimista ja vapaapainia patjalla pikkuveljen kanssa. Tuollaista järkeilyä voi pitää ihan luontevana, ainakin jos kysyy yhdeltä maalaisplikalta joka eksyi Moskovaan. Mutta väärässä hän on, tuo onneton äiti-ihminen, niin väärässä. Kuinka hän voisikaan tietää, desinfiontiaine päissään.
Sillä Moskovassa äiti on enemmän äiti, mitä enemmän hän lapsiltaan odottaa. Äiti on vieläkin enemmän äiti, kun ryystää epätoivoisesti pullotolkulla asiantuntijoiden ja pedagogien ohjeita. Kun imppaa heidän oppejaan. Ja näyttää miten tuloksia tulee niiden oppien seuraamisesta. Pedagogeja täytyy kuunnella, ovathan he ammattilaisia, ja äiti-ihmiset eivät ole ammattilaisia. He ovat vain sattuneet synnyttämään. Plops.

Kävikin niin että tuo äiti-ihminen, yhdessä yhden venäläisen isäihmisen kanssa, jota Alkuasukasmieheksikin kutsutaan, päätti että nyt riittää rumba. Nupit oli jo ihan mömmöissä, alkoi tulla krapula. He päättivät että otetaan huhtikuuksi hidas valssi. Tai sellainen modernin tanssin kappale missä vain todella vaivalloisesti oiotaan jalkoja. Välillä pistetään pötkölleen lattialle, ja sitten taas taiteellisesti kinttua ilmaan. Mutta hitaasti. Ja tämän verkkaisen valssin (tai modernin tanssin) takia he ilmoittivat että poikaihmisen harrastuksista jää hetkeksi jäljelle vain kaksi, ja kaikki yksityistunnit lopetetaan. Nyt nukutaan täysiä yöunia, käydään leikkimässä puistossa ja metsässä, tehdään läksyt kouluun, ja sitten vielä opiskellaan pääsykoetta varten ihan itse, niinä hetkinä kun on voimia ja aikaa. Näin he siis päättivät ja myös ilmoittivat opettajille. Vieroitus alkakoon!

Mutta oi miten erehtyväinen voikaan äiti-ihminen olla! Viimeksi eilen hän sai niskaansa täyslaidallisen, ja kun pedagogi tarjoilee sellaisen, on parasta kehua makua ja tyyliä. Tuo nimenomainen pedagogi, jota emme nimeltä mainitse, kertoili äiti-ihmiselle mm. seuraavia varteenotettavia seikkoja: juuri nyt tahtia kuuluisi kiristää, levähtää voi sitten toukokuussa; poikaihmisen pitäisi ottaa koulusta kokonaan pois kahdeksi viikoksi ja treenata ainoastaan pääsykokeita varten; hän ei ole tavannut yhtään ketään muita vanhempia jotka käyttäytyvät noin päättömästi kuin tuo äiti-ihminen miehensä kanssa; heille eivät hyvät koulut ole varmastikaan tärkeitä; poikaihmisen luokkakaveri ei varmasti pääse tuonne kouluun, ja on samalla tasolla pojan kanssa; esimerkillään he näyttävät lapselleen että jos ei osaa jotain kunnolla, on parasta luovuttaa.

Miten vapaa sitä ihminen voikaan olla, tehdessään jotain äärettömän radikaalia ja poikkeavaa. Äiti-ihminen hengittää ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen koko keuhkojen kapasiteetilla! Hänen askeleensa on poikkeavan, lapsekkaan keveitä ja mieli avoimen haaveileva.
Pää selkenee. Aineet poistuu elimistöstä.

Juodaan siis malja päätöksille.











6 kommenttia:

brightoneagle kirjoitti...

Kuulostaa aika hurjalta pedagogien odotukset 10-vuotiaalta! Tosin, täällä Japanissa on aika sama meininki. Lapset, jotka, tai joiden vanhemmat haluavat lastensa menestyvän, menevät ensin normaaliin 9-16.00 kouluun. Sieltä suoraan harrastuksiin tunniksi tai pariksi, ja harrastusten jälkeen suoraan iltakouluun, joka loppuu klo 21-22.00. Sen jälkeen lapset tekevät läksyt ja harjoittelevat harrastusten tuomat 'läksyt' (esim. instrumentin soittoläksyt). Nukkumaan monikaan lapsi ei ehdi ennen puolta yötä. Lauantaina moni lapsi käy normaalin koulun lisäksi ylimääräistä lauantaikoulua.

Sydän syrjälläni seuraan sivusta muiden lasten koulutusen tappotahtia, kun oma näkemykseni, jota myös omien lasteni kohdalla käytän, on se että lapsilla täytyy olla aikaa myös leikkiä ja nukkua. Mun mielestä on hienoa, että pistät systeemille vastaan. Tsemppiä mahdollisiin tuleviin sanasotiin pedagogien kanssa! :)

Noppuli kirjoitti...

Luulen että Japanissa voi olla vielä hurjempi meininki. Venäjä on Suomeen verrattuna tiukka ja odotukset on lapsiin todella korkealla, mutta mitä olen seurannut lasten aasialaisia luokkakavereita, niin heidän perheissään on vielä astetta kovempi meininki.
Täällä ala-asteen päivän pituudet on säädetty lailla ja ne ovat varsin lyhyet, mutta noiden tuntien jälkeen alkaa aina harrastukset (joiden aikataulut on aina ikäryhmän mukaan suoraan koulun loppumisen jälkeen). Harrastuksia ei saa myöskään vain harrastaa, vaan kilpailutus on kova, ja harrastuksista on paljon kotiläksyjä. Harrastusten jälkeen on sitten läksyjen aika, jonka jälkeen harrastus läksyjen aika... ja meidän nelosluokkalaisella menee hyvinkin yhteentoista että kaikki on valmista. Se on tälle suomimammalle ihan sydäntä riipivää!!
Keskikoulussa (suomalaisittain yläasteella) on muuten yleensä kuusipäiväinen kouluviikko, mikä vielä entisestään kuormittaa lapsia. Tuota tulevaa aikaa en yhtään odota...

Eli tsemppiä tarvitaan. Epäilen että tulemme vielä vuosia painimaan noiden pedagogien kanssa. Paini ei ole helppo, koska he ovat täällä jumalasta seuraavia...

Johanna kirjoitti...

Kuulostaa niin tutulta. Lapsemme opiskeli kolme ensimmäistä luokkaa Venäjällä, aloitti kieltä taitamattomana (olemme molemmat vanhemmat suomenkielisiä). Opettaja oli kyllä ymmärtävä, mutta systeemi nujersi meidät silti. Tulimme Suomeen. Toivotan teille oikein paljon voimia ja viisautta, kärsivällisyyttä ja toivoa, iloa! Todella mukava, kun kirjoitat edelleen tätä blogia, luin tätä silloin aikoinaan, kun asuimme myös Venäjällä. Kirjoitat elävästi ja taitavasti, on sykähdyttävää viivähtää hetki Venäjällä kirjoitustesi äärellä. Kaikki on niin tuttua. Kiitos! Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi toivottaen! Johanna

Noppuli kirjoitti...

Hei Johanna, kiitos kun kommentoit!
Olettepa te olleet rohkeita kun laitoitte lapsen venäläiseen kouluun, ettekä vaikka suomalaiseen täällä Moskovassa. Ymmärrän kyllä jos tuli lopuiksi nujerrettu olo- jotenkin mielestäni koulu voi olla ihan täysin yksikielisille venäjänkielisillekin aika lamaannuttava: niin vaativa, ja ainoastaan täydellisyys kelpaa, mikään muu ei ole ok. Hyvää jatkoa teille sinne Suomeen ja toivottavasti valoisampia kouluhetkiä. Tuliko takaisin muuttonne erityisesti lapsen koulunkäynnin takia?

Otan kaikki toivotukset ilolla vastaan, sekä röyhistelen hetken ihan kukkona kaikista kehuista! Kaunista kevättä Suomeen!

Johanna kirjoitti...

Hei! Kiitos! Kevät on todellakin kaunis, toivottavasti myös siellä :) Ystäväperheiden lasten elämää seuratessa oli monesti kyllä hengästynyt olo, mutta meillä on paljon myös ystäviä joiden elämässä olemme saaneet olla mukana lapsuudesta nuoruuteen ja nyt jo aikuisuuteen ja kyllä he vain ovat selvinneet. Ajattelen, että kun perhe on vahva ja vanhemmat ottavat ja pitävät päävastuun lapsistansa, rakastavat ja ymmärtävät heitä ja uskaltavat tehdä ratkaisuja vaikka opettajilta ym. tulisikin saarnaa, kyllä lapsi silloin pärjää.
Me emme asuneet Moskovassa, vaan aika pienessä kaupungissa Siperian perukoilla. Vaihtoehtoja koulun suhteen ei ollut, tukiverkostoja ei oikein ollut, omakaan kielitaito ei ollut kymppi, joten aikamoista tarpomista oli ja pääsyy Suomeen palaamiselle oli juuri lasten koulunkäynti. Mutta kiitollinen olen vuosista Venäjällä. Ja ikäväkin sinne on, lapsetkin kaipaavat. Nyt odotamme milloin olisi mahdollista matkustaa käymään ystävien luona siellä, toivottavasti lähivuosina!
Voikaa hyvin! Johanna

Noppuli kirjoitti...

Totta, monet ovat selvinneet :)
Ja ovat nämä ihan paikallisetkin vanhemmat usein varsin omapäisiä lastensa suhteen- palautetta tulee kokoajan niin paljon, että on lähes mahdotonta seurata kaikkien oppeja.
Myöskin kovatahtisen opiskelun vastapainoksi koulujen lomat on mielestäni täällä todella pitkät. Nytkin pian taas loma (toukokuun alussa lähes 2 viikkoa putkeen), juuri loppui yksi (maaliskuun lopussa viikko), ja kesäloma onkin sitten toukokuun loppupuolelta syyskuun alkuun asti.
Kuulostaa että olet ollut vielä hurjemmalla seikkailulla perheesi kanssa kuin minä! Mieheni on kuitenkin paikallinen, ja meillä on täällä isovanhemmat ja muita paikallisia jotka ovat osa perhettämme. Kuuntelijoita ja auttajia löytyy siis!

Vaikka pidän blogiani tällaisena päivittely ja kauhistelu paikkana, niin eroa Suomeen on tehty jo niin pitkän aikaa etten voisi kuvitella meidän sinne palaavan. Kaikkialla plussansa ja miinuksensa, ja toistaiseksi Moskova on meille enemmän plussa.
Kiitos kommenteistasi-
ihastuttavaa saada kommentteja suoraan tänne blogiin. Taukoni aikana bloggaaminen on näköjään muuttunut ja vuorovaikutus siirtynyt enemmän toisaalle blogejen kommentti ketjuista.