perjantai 17. kesäkuuta 2016

Siskoni mun

Mitään ärsyttävämpää ei ollut olemassa maailmassa kuin Bon Jovin laulu viereisestä huoneesta. Jossain vaiheessa sitten Pet Shop Boys, toisinaan Roxette. Kuinka oli mahdollista että ihminen jota ihailee ja rakastaa kuin vain omaa isoasiskoaan voi, omaa niin hiton huonon musiikkimaun? Sen lisäksi että ei ole ketään toista joka tietää toisen ihmisen raivon akupunktiokartan viimeistä rajapiirtoa myöten niin kuin sisko tai veli vain voi, ei ole maailmassa ketään muuta jota rakastaa niin pyyteettömästi ja varmasti. Kaikkien etäisyyksien ja rajojen yli, kaikkialla. Mihin meneekin ja mitä ikinä tapahtuukin voi tietää että on rakkaus josta ei voi erota, joka ei erota, mikä kantaa. 

Jos jotain, niin Venäjä on opettanut lisää rakkaudesta. Siinä missä Pohjoisen Vaimo muistaa suomalaisten pitävän tiukasti kiinni sukulaissuhdetta merkitsevien sanojen käyttöoikeuksista vain ja ainoastaan sukulaisiin, on hän täällä oppinut että siskoja, tätejä, setiä ja jopa ÄITEJÄ voi olla enemmän kuin yksi. Puistoissa tuntemattomat aikuiset ovat aina lapsille tätejä ja setiä, ja Alkuasukasmiehen kaikki sukulaiset ovat nimikkeeltään ihan samoja sukulaisia Pohjoisen Vaimolle kuin Alkuasukasmiehellekin. Nuo maagiset sanat "täti", "setä", "sisko", "diedushka", vetää kaikki lähemmäksi toisiaan, saa pienille kohtaamisille kaduilla suuremman merkityksen ja avaa todellista vastuuntuntoa ja välittämistä lähimmäisestä jokaiseen hetkeen.

Onneksi on niin. Sillä on tuhansia hetkiä, jo menneitä, milloin Pohjoisen Vaimo on kaivannut ja tarvinnut kuulla että hänellä on sisko, veli, isoisä... ihan tässä vieressä. Tuo ärsyttävä, raivostuttava ja rakastettava isosisko nimittäin päätyi asumaan ja elämään myöskin ulkosuomalaisena, tuskastuttavan monien aikavyöhykkeiden päähän. Kulttuurit joissa he elävät, eivät varmaan voisi olla enempää kaukana toisistaan. Niin kuin Pohjoisen Vaimon päivä, on isosiskon yö.

Silloin kun Roxette soi ja ovet paukkui, ei kummatkaan siskokset varmasti tienneet, vaikka maailma poltti heidän sydämissään, että joskus elämässään he ehtisivät jopa saattaa maailmaan uusia lapsia ilman että toinen olisi sitä läheltä näkemässä. Vuodet ovat hypähdelleet eteenpäin ihan vain, muitta mutkitta, niin että kaikki serkuksetkin ovat jo koululaisia jotka tuntevat toisensa ainoastaan Skypen välityksellä sekä äitiensä puheista.

Mutta tiedättekö.... nyt Pohjoisen Vaimo on pakkaamassa autonsa täyteen. Hän aikoo valloittaa Suomen maanteitä tänä kesänä ISOSIKON kanssa yhdessä, serkukset takapenkillä. Hän odottaa sitä, kuinka sisko löytää jokaiseen lauluun vaivatta toisen äänen, että autossa raikaa niin että penkoilla heinät lakoaa, sitä, että veli ottaa sitten kitaran esiin, hän kaivaa siskon kanssa rummut ja kaikki laulaa niin että koko Kainuu kalpenee. Hän odottaa sitä, miten vuodet ovat muuttaneet ulkosuomalaisia siskoja, miten osa on niin suomalaista ja tuttua, miten osa on jotain ihan uutta ja outoa. Hän odottaa miten aikuisia ja vastuullisia kaikki ovatkaan, miten isoja lapsia, isoja serkuksia, miten hassua että ihmisistä, myös omista siskoista ja veljistä kasvaa järkeviä, jotka sanoo fiksuja asioita ja kuulostaa viisailta. Kuka olisi arvannut, että kun sanotaan heipat ja halataan, että nähdään sitten 10 vuoden päästä?









torstai 9. kesäkuuta 2016

Naapurusten aamu

Suomalainen nainen (sieltä yhdennestätoista kerroksesta) jättää vastaamatta herätyskellon hilpeään huutoon, napsaisee torkun päälle ja päättää, että tänä aamuna maailma saa odottaa. Tai ainakin lasten koulu. Eihän ensimmäinen viisitoistaminuuttinen kuitenkaan kulu kuin siinä että opettaja saa luokan hiljaiseksi. Eikä voi muutenkaan olla varma ruuhkista, sinne ehtii sekä kahdessa tunnissa, että viidessätoista minuutissa. Tänään voi olla onnenpäivä.
Seuraavalla torkkuhälyllä hän verkkaisesti nousee, jättää yöpinhousut farkkujensa alle, kietaisee hiukset epämääräiseen, harjalla koskemattomaan nutturaan pään päälle ja saa lapset ulos lähes minuutissa. Ja lapset! Toisella pojalla on yhden housun puntti liian pitkä, toisella näköjään silittämätön kauluspaita. Mustien koulukenkien sisältä pilkottaa rämäkän punaiset angry birds-sukat. Mutta ei kukaan voi kiinnittää huomiota muuhun kuin iloisiin, tuikkiviin silmiin. Juuri niin.

Muuan venäläinen nainen (sieltä neljännestätoista kerroksesta), on ehtinyt tänä aamuna samaan aikaan hissiin- heidän koulunsa on lähempänä, he siis ovat ajallaan. Hänellä on kireät, botoxin siloittelemat, mutta varmaa viittäkymppiä lähestyvät laihat kasvot, muodikkaat, hillittömän kalliit revityt farkut ja täydellisesti asuun sopivat käsilaukku ja kengät. Hänen salassa väsyneet silmänsä heräävät huomaavaiseen tervehdykseen, kun yhdennentoista kerroksen suomalainen nainen ryntää hissiin kahden kossin kera, jotka vielä tunkevat paidankauluksia housujensa sisään. Suomalainen nainenkin hymyilee kohteliaasti, solmii kengännauhojaan ja huokaa. "Ei sitten millään jaksaisi enää näitä aamunousuja", venäläinen naapuri toteaa. "Ei todellakaan", komppaa suomalainen naapuri. Hissi saapuu alas.

Ulkona naapurukset starttaavat autot, neljännentoista kerroksen nainen valitsee Bemarin kaupunkijeeppinsä (vaihtoehtojen ollessa vielä MiniCooper ja Honda), ja huikkaa näkemiin suomalaiselle naapurilleen, joka kömpii tyytyväisenä ainoaan valintaansa- perhefarmariin, uhkuen tasavertaista tavallisuutta. He lähtevät ihan eri suunnille kaupunkia, täysin eripituisille matkoille, saapuen takaisin kotiin aivan samaan aikaan. Neljännentoista kerroksen nainen jää ulos hoikentavalle tupakille kymppikerroksen naapurin kanssa, joka on valinnut koulun lapsillensa k-ä-v-e-l-y-m-a-t-k-a-n päästä. Suomalainen nainen ottaa hissin takaisin ylös, täräyttää tulemaan valkoista luomuteetä kupillisen ja tarkentaa katsettaan metsäkaistaleeseen kerrostalojen välissä.

Ikkunalaudan chilipuskiin paistaa aurinko sopivan täydellisesti.







lauantai 4. kesäkuuta 2016

Maaseutua toukokuussa

Kappas, yksi kuukausi menikin jo ohi. Toukokuussa täällä ehdittiin lomailla, hyvästellä kouluvuosi ja ehtiä kiireesti takaisin lomille! Venäläinen kouluvuosi sisältää monta vänkää loma-aikaa, ja yksi parhaista on toukokuun alussa olevat lomat "Mayiskie prasdniki". Se alkaa tietenkin ensimmäisestä päivästä toukokuuta- työväen juhlapäivästä (tai viimeisestä päivästä huhtikuuta), kestäen pari ekstraa, sillä eihän kukaan suoraan juhlapäivän jälkeen mene takaisin töihin. Siinä välissä on noin kolme tavallista työpäivää, kunnes niiden päälle onkin pakko levähtää uudelleen- on vuorossa yhdeksäs toukokuuta eli voitonpäivä. Näiden juhlarupeamien päälle on koulua jäljellä yleensä parisen viikkoa, kunnes alkaa virallinen kesäloma.

Kuka sitten käy ne välissä olevat päivät töissä tai koulussa? Viitseliäimmät. Siihen joukkoon ei kuulunut tänä vuonna Pohjoisen Vaimon pesue, vaan he pöräyttivät maaseudun rauhaan, kierrellen turisteina lähialueen historiallisia paikkoja, koska: 1. lapset ovat juuri siinä iässä että näitä asioita opiskellaan koulussa 2. ja siinäkin iässä että pysyvät vielä mukana vanhempien reissuilla 3. Alkuasukasmies ei ole ikinä aiemmin vienyt nuorikkoansa (köh!) Kultaisen Renkaan kaupunkeihin (mikä häpeä!!).

Niinpä he polkaisivat matkaan ovelina kettuina pahimman ruuhkapäivän jälkeen, päätyen istumaan kolmisen tuntia ruuhkassa Moskovasta ulos menevällä tiellä. Aurinko paahtoi, pakokaasu lemusi ja perheen kolme miespuolista jäsentä osoittivat olevansa äärettömän hyviä turhasta valittajia. Pohjoisen Vaimon taas tuli olla hyvällä mielellä, olihan hän ratin takana omassa autossaan, johon Alkuasukasmies oli hänelle lahjoittanut uudet vanteet naistenpäivänä lahjaksi: "Eikö näytäkin niin hyvältä", "tykkäätkö niistä?", "eikö muuten sovikin todella hyvin auton profiiliin noiden uusien kesärenkaiden kuvioinnin kanssa?".  No tiedättekö, onhan ne fantastiset.

Sekä hikisen että liian kylmän automatkan jälkeen he päätyivät Suzdaliin, heittivät laukut hotellille ja lähtivät jalkaisin tsekkaamaan kylänraitin. Ja siinä vaiheessa Pohjoisen Vaimo ymmärsi että kitinää kannattaa joskus jaksaa kuunnella useammankin tunnin, jos sen jälkeen saa silmiään lepuuttaa tällaisissa maisemissa. Tässäpä tuleekin siis täysin tavoista poiketen, Pohjoisen Vaimon syväluotaava ja analyyttinen kuvakertomus Suzdalista, Vladimirista ja Yurev-Polskista. 



Tähän päättyy kuvakertomus. Pohjoisen Vaimon pesue suosittelee erityisen lämpimäisesti kenelle tahansa historiasta, tiiliseinistä, kauniista ikkunanraameista, kirkoista tai kirkon seinistä, patsastelevista patsaista, mehiläisistä, toisten ottamista hyvistä valokuvista, joista, kauppakujista, hevosista, pastellisävyisistä aidoista ja vaihtelevista ajo-olosuhteista pitäville vierailemista Suzdaliin ja Vladimiriin. Jos pitää erityisen ruosteenvärisistä kirkkosipuleista kannattaa tsekata myöskin Yurev-Polski (paikallisen Kremlin restaurointi on menossa ja jatkuu vuoteen 2020). Osa historiallisista rakennuksista, luostareista ja kirkoista kuuluvat Unescon maailmanperintä kohteisiin. Ja vaikka ei sellaisista jutuista välittäisikään, niin onhan se vaan komeata, mielenkiintoista ja lumoavaa, aukaista ovi ja käydä kurkkaamassa tuhat vuotta taaksepäin ajassa. Sitten illaksi tilata saunan joen varresta, katsella peltojen yli, huokaista. Mennä nukkumaan hörpittyään kuppikaupalla yrttiteetä ja todeta, että kylläpä on hiljaista.
Eihän me ollakaan Moskovassa.