maanantai 25. heinäkuuta 2016

Raivoava nainen

Voi sitä autuutta, laineiden liplatusta ja tuntien hippaleikkejä! Eräs suominainen ja jälkikasvu palautuivat tuolta pitkältä ja raukealta Suomen matkaltaan, ja toistaiseksi eivät osaa kuin venytellä jäseniään, juoda kahvia kahteen asti iltapäivällä, ihmetellä hikoilevaa ja pörisevää kotikaupunkiaan ikkunasta ja vasta illalla uskaltautua jalkautumaan alkuperäisväestön pariin, loputtoman iloisille, muodikkaan nuorekkaille kaupunkifestivaaleille.

Olkoon se sitten hilloa, räkäisen hauskaa balalaikkatykitystä kadulla, kuuma aurinko taivaalla, kesähame ja loputon loma, Pohjoisen Vaimon sisäinen rauha ja ikuinen ilo ovat olleet kotiinpaluun jälkeen vaakalaudalla. Suomessa häntä pisti taas "sisustus- ja kotikuntoon"- tautia levittävä hyttynen ja kyseisen kuumetaudin paranemisprosessi on yleensä pitkä ja tuskallinen. Vaikka pisto ei ollut ensimmäinen, tähän ei näköjään voi koskaan saada todellista immuniteettia, huomaa Pohjoisen Vaimo tuskissaan, sillä näreet on silläviisiin, että jossain muodossa se iskee aina. Suomessa. Suomen jälkeen.

Kävi katsokaas niin, että hän viipyili erinäisissä asunnoissa pitkin Suomen mannerta, nautiskeli huoneiden avaruudesta, järjestyksestä, pohjapiirustuksien käytännöllisyydestä, huokaili raskaalla kaipuulla avatessaan ovea VARASTOIHIN tai VAATEHUONEISIIN, huomasi suustaan luikahtavan kuivan korahduksen tavatessaan ULKOVÄLINEVARASTON vuokramökkerön ulko-oven vieressä. Eikä siinä tietenkään kaikki, sillä miten olisi voinut olla. Noissa hyvin suunnitelluissa neliössä eivät seinät ja hyllyt pursunneet tavaraa, ei tietenkään, sillä ne olivat järjestyksessä varastoissa tai tarkasti harkituissa hyllyissä tai kauniissa, sisustukseen ja ympäristöönsä täydellisesti sopivissa laatikostoissa. Kaikki muu ihastuttava, yleensä hyvin ilmastoitu ja puhdasta sisäilmaa huokuva VAALEA ympäristö olikin sitten nimenomaan SISUSTETTU tarkkaan harkituilla yksityiskohdilla, juuri omille kohdille sopivilla tauluilla tai tekstiileillä.

Joten kunhan vain vartalo ehti levätä pienen sekunnin kaiken sen ajamisen jälkeen, Pohjoisen Vaimo heräsi nopeasti todellisuuteensa- ja totesi että sille on tehtävä jotain. Sitä pitää muuttaa. Joten pienessä kaupunkikaksiossa, keskustasta vartti etelään, on voitu tehdä viimeaikoina havaintoja raivokkaasta suomalaisesta naisesta. Hän on käynyt kaappeja ja laatikostoja läpi, kantanut kasseittain tavaroita kierrätykseen (eli roskiksen viereen, kassit auki- olkoon hän hyvä, joka tarvitsee), jatkanut sitkeänä päivästä toiseen. Aamusta yöhön. Kassisodan keskellä hänen päässään on raksuttanut elämänvalinnoista johtuvat lopputulokset, se, miten ihan varmasti omista eläkekopeikoistaan kannattaa tiristää tämä aika siihen että lapsilla on turvallista elää suurkaupungissa ja siihen että heillä taatusti säilyy toinen äidinkieli sujuvana.

Lajiteltuaan kattilankansia ja paiskottuaan jääkaappimagneetteja roskikseen, käytyään läpi koulukynät- ja tussit, Alkuasukasmiehen vanhat t-paidat ja lasten kirjat, on Pohjoisen Vaimo huomannut puhinansa laantuneen. Hän taitaa tietää ihan oikeasti mikä on taas päällä, ja on pakoilua todeta sen liittyvän sisustukseen. Oikeasti se on vanha ystävä, jonka hän aina tapaa Suomen matkansa jälkeen. Sen nimi on "oman elämän kulttuurishokki", ja sitä tarjoillaan tälle ulkosuomalaiselle tasaisin väliajoin- ja tietenkin aina Suomenmatkan jälkeen.

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

Pohjoisen Vaimo hengittää Moskovansa helteistä ilmaa pienin annoksin, edestakaisin hyvällä vaihtokaupalla. Jostain pujahtaa häneen keuhkollisen verran hyväksyvää hyrinää:  "Annoithan sinä minulle tuhansia taidenäyttelyitä, rikkaiden ystävien monisataneliöisiä kolkkoja asuntoja, riitoja räntäsateiden aikaan. Rakkautta. Luisia pitkiä sormia liukumassa pianon koskettimilla. Voinhan minä sinussa vielä olla. Olethan sinä- minun kotini."