Hengitysta pidattaen

Elokuussa Pohjoisen Vaimo seisoi keskella tyhjaa asuntoa, paljasjaloin, ihan mykkana ihmettelysta. Han oli vasta poikasten kanssa aukaissut kaikki ikkunat joka suuntaan ja asunnon lapi virtasi kesan lammossa ihana viilentava ilmavirta. Lapiveto. Sana mita ei ollut olemassa jo kolmeentoista vuoteen. Se oli tullut takaisin sadan nelion voimin, kauniilla parkettilattialla ja monimutkaisella aikuisen oloisella tunteella omistuksesta.

Ei missaan pitanyt kayda nain, mutta tassa sita oltiin. Alkuasukasmies ja Pohjoisen Vaimo olivat kasvattaneet pienta perhettaan viela pienemmissa neliossa tuskaisen monta vuotta. Olihan vuokrasopimus enemman kuin hyva diili, mutta jaksaako sita neljan vuodenajan kaupungissa ainaisesti istua polvet suussa sisalla kun ulkova vihmoo. Kun kellaan ei koskaan ole tilaa laittaa ovea perassaan kiinni kun tarvitsee hetken hengittaa.

Silloin sita vain pidatellaan hengitysta.

Tamahan kun ei ole ollut mikaan expat-unelma. Maata ei muutettu dollarit silmissa jotta johdettaisiin amerikkalaista tupakkatehdasta kymmenien tuhansien kuukausipalkalla (terveisia sinne menneisyyteen edellamainitun perheen kunnollisella pojalle joka ei missaan nimessa polttanut tupakkaa), vaan tietoisena astumisesta venalaiseen arkeen. Sinne missa nuoret perheet asuvat mummojensa tai anoppiensa nurkissa koska ei ole varaa asua muuten. Moskova kun on helkatin kallis, asuntolainojen korot sellaisia etta nauraa saa jos kykenee kyyneliltaan.

Nyt kuitenkin varsin yllattaen, Pohjoisen Vaimo oli viettanyt muutaman kuukauden asuntoesittelyissa tietoisena siita etta kohta voi toimia. Alkuasukasmies oli sitten tehnyt tarjouksen muun perheen viela lomaillessa muualla, ja hyvin arkiseen ja valinpitamattomaan savyyn esitellyt ostopaperit Vaimon palattua kaupunkiin. Heilla oli ensimmainen oma koti. Kerrostaloasunto. Ei perunamaata eika punaista tupaa lahimaillakaan. Mutta asunto josta voi avata ikkunat kolmeen eri suuntaan ja antaa tuulen tuivertaa. Ei huoneita rivissa ja pienta ahdasta kaytavaa jota pitaa rampata edestakaisin kuin asuntolassa. Ei huoneita rivissa vain ja ainoastaan auringon suuntaan, jossa karistyy kesat alusta loppuun. Ja tarkennukseksi siis. Ei huoneita rivissa!

Elokuusta eteenpain Pohjoisen Vaimo on viettanyt yonsa remonttikaupoissa- silla kukapa sita ruuhka-aikaan niihin ajelee. Paivansa toiden, lasten menojen ja remontti suunnittelun ristitulessa, seka taydessa ymmartamattomyydessa siita etta asunto on oikeasti heidan ja sinne joskus muutetaan. Nyt kuitenkin alkaa maalit olla pikkuhiljaa seinissa, ja muuttohuuma ravistelee koko perhetta. Ehka vahan arkaillen ja epauskoisena tunteena, mutta kuitenkin.

-------------------------------------------

Sunnuntai oli kauniimpi kuin ikina. Pohjoisen Vaimo liukasteli pitkin rantaista katua Alkuasukasmiehen kasikynkassa huonekalukaupasta pois ja itki. Han ei ollut tiennyt etta pesanrakennuksessa on jotain niin sykahdyttavan suurta ja rakkaudellista. Kun voi valita sydamellaan kauniita materiaaleja, voi koskea keraamista ja puista pintaa ja tuntea kuinka maa ja aika niissa elaa sisalla. Voi pian kutsua kaikki syomaan yhden poydan aareen koska on tilaa.
Voiko ihmismaisempaa ja tarkoituksellisempaa olla.

Kohta voi jo hengittaa.


Kommentit

Suositut tekstit